Arvonlisäveron vähennysoikeuden jakaminen

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen arvonlisäverolain 117 §:n mukaista arvonlisäveron vähennysoikeuden jakamista. Tarvittavilta osin tutkielmassa on käsitelty myös yleisesti arvonlisäveron vähennysjärjestelmää. Tutkielman tutkimuskysymykset liittyvät vähennysoikeuden jakamisen konkreettisiin menetelmiin sekä Euroopan unionin arvonlisäverodirektiivin vaikutukseen suhteessa Suomen kansallisen arvonlisäverolain jakoa koskeviin säännöksiin. Suomessa vähennysoikeuden jaon laskentaperusteena on hyväksytty käytettävän esimerkiksi verovelvollisen liikevaihtoa, pinta-alaa, työntekijöiden lukumäärää sekä käytettyjä työtunteja. Listausta ei voida pitää tyhjentävänä, vaan myös muut laskentaperusteet voivat olla käyttökelpoisia. Yleisesti on katsottu, että jakoperusteena tulisi käyttää sellaista menetelmää, joka parhaalla mahdollisella tavalla kuvaa hyödykkeen käytön jakautumista vähennykseen oikeuttavaan ja vähennykseen oikeuttamattomaan toimintaan. Arvonlisäverodirektiivissä vähennysoikeuden jakamista koskeva pääsääntö on sisällytetty direktiivin 173 artiklan 1 kohtaan. Direktiivin pääsäännön mukaan vähennysoikeuden jakaminen tulee suorittaa verovelvollisen liikevaihtojen perusteella tehtävällä laskelmalla. Direktiivin 173 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden ei kuitenkaan ole pakko soveltaa tätä pääsääntöä, vaan kyseisessä artiklassa on annettu jäsenmaille vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa vähennyksen jakamista koskeva sääntely. Suomi on valinnut soveltaa tätä poikkeamismahdollisuutta. Tästä syystä arvonlisäverodirektiivin pääsäännön mukaista laskentatapaa koskevilla direktiivin artikloilla ei ole katsottu olevan välitöntä oikeusvaikutusta Suomessa. Tutkielman metodi on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Tutkielmassa on säädetyn lainsäädännön, oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön tarkastelun pohjalta pyritty selvittämään voimassa olevan oikeuden tilaa valittujen tutkimuskysymysten osalta. Tutkielmassa on käyty läpi merkittäviltä osin aiheeseen liittyvää oikeuskäytäntöä