Aikuiset lapset ikääntyneiden vanhempien apuna : auttamisen asenteet neljässä Euroopan maassa

Hoiva ja auttaminen ovat kaikille tuttuja ja arkisia asioita. Hoiva on elämän edellytys, itsestään selvää se ei kuitenkaan ole. Väestön vanhetessa Euroopassa, hoivaa tarvitsevien ikääntyneiden osuus väestöstä kasvaa, samalla kun hoivan antajien määrä pienenee. Niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa pitää ryhtyä toimiin, jotta turvataan vanhusten hoiva tulevaisuudessa. Informaali hoiva on alue, johon politiikassa luotetaan. Tutkielman aiheena on selvittää eurooppalaisten mielipiteet siitä, onko aikuisten lasten apu iäkkäille vanhemmille tärkeää, kenellä on ensisijainen vastuu avun antamisesta, kun oma ikääntynyt vanhempi tarvitsee apua arkisissa toimissa, kuten siivouksessa ja kenellä on ensisijaisesti kustannusvastuu tämän avun antamisesta. Tutkimus pohjaa hoivan yhteiskunnallistumiseen ja eri hoivaregiimeihin, vanhustenhoivaan ja suomalaisen vanhushoivan kehitykseen 1800-luvulta 2000-luvun vanhusten hoivaan sekä auttamisen asenteisiin ja kohteisiin. Tutkimuksessa selvitettiin selittävätkö mielipiteitä sukupuoli, ikä tai se, onko perheessä alaikäisiä lapsia. Maat valikoituivat tutkimukseeni niiden erilaisuuden perusteella siinä, miten vanhusten hoiva on maissa järjestetty. Maat ovat: Suomi, Espanja, Saksa ja Iso-Britannia. Tutkimusaineistona käytettiin ISSP 2012- International Social Survey Programme: Family and Changing Gender Roles IV. Vastaajista rajattiin pois alle 18-vuotiaat, koska tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita aikuisista vastaajista. Tutkimus on kvantitatiivinen ja muuttujien ollessa kategorisia käytettiin muuttujien välisten mielipide-erojen tarkasteluun ristiintaululukointia. Tutkimukseni tulokset osoittivat, että eurooppalaiset ovat myönteisiä auttamisasenteiltaan ja suurin osa on sitä mieltä, että aikuisten lasten apu on tärkeää iäkkäille vanhemmille. Perheenjäsen on myös taho, jolla eurooppalaisten mielestä on ensisijainen auttamisvastuu, kun avun tarvetta ilmenee. Sen sijaan kustannukset avusta nähdään olevan julkisen sektorin vastuulla. Sukupuolella eikä lapsilla perheessä ollut juuri merkittävää yhteyttä mielipiteisiin siitä onko aikuisten lasten apu tärkeää, kenellä on ensisijainen auttamisvastuu tai kenellä nähdään olevan kustannusvastuu avun antamisesta. Sen sijaan ikä oli merkittävä taustatekijä kaikissa muuttujissa. Erityisesti ikäluokista nuorimmat (18–40-vuotiaat) näyttäytyivät asenteiltaan myönteisimmiltä. Suomalaiset näyttäytyvät tutkimukseni valossa auttavaisina ihmisinä, joilta hyvinvointivaltio ei ole vienyt halua huolehtia läheisistään. Perheiden väliset sidokset näyttäytyvät kiinteiltä ja sosiaalinen yhtenäisyys on vahva. Suomalaista vanhushoivaa siirretään laitoshoidosta kotona tapahtuvaan hoitoon, ja perheiden rooli tulee olemaan suuri, kun mietitään toimijoita vanhusten arjessa selviytymiseen