Jatkokäsittelylupa riksoasiassa

Tutkielman kohteena on oikeudenkäymiskaaren (OK) 25 a luvussa (24.6.2010/650) säännelty jatkokäsittelylupamenettely ja luvan myöntämisen perusteet rikosasioissa. Erityisesti keskitytään oikeudenkäymiskaaren sanotun luvun 11 §:ään ja sitä koskevaan korkeimman oikeuden runsaaseen ratkaisukäytäntöön. Tutkimuskysymyksiä ovat muun muassa: milloin lupa tarvitaan ja milloin se tulee myöntää, niin lainsäädännön nojalla, kuin erityisesti sitä täsmentäneen oikeuskäytännön myötä. Tutkielma pyrkii näin hahmottamaan luvan myöntämiselle muotoutuneita perusteita ja tuomioistuimen harkintamarginaalia. Tutkielman pääpaino on yksittäisten luvanmyöntämisperusteiden tutkimisessa, mutta samalla on mahdollista tarkastella sitä, kuinka aiheena olevan lainsäädännön yleiset tavoitteet ilmenevät jatkokäsittelylupaa koskevassa tähänastisessa oikeuskäytännössä. Tutkimus on pääosin luonteeltaan perinteisen normatiivinen ja lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Se pyrkii voimassa olevan oikeuden tulkintaan ja systematisointiin. Paikoittain aihetta käsitellään myös oikeuspolitiikan keinoin. Erityisesti aihetta pohjustava luku pyrkii hahmottelemaan aiheen taustalla vaikuttavia yhteiskunnallista tavoitteenasettelua ja suunnittelua oikeudellisesta näkökulmasta Tutkielman lähteenä on käytetty oikeusdogmaattisille tutkimuksille tyypillistä aineistoa, kuten lakitekstiä, lainvalmisteluasiakirjoja ja oikeuskirjallisuutta. Lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty oikeustapausaineistoa normitulkinnan tukena ja oikeutta luovana elementtinä. Jatkokäsittelyluvan myöntämiseen liittyvä lupakynnys on jäsentynyt ja täsmentynyt korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä. Jatkokäsittelylupamenettelyllä on olennainen merkitys asianosaisten oikeusturvan kannalta. Asianosaisten oikeusturvan toteutumisen kannalta lupajärjestelmän soveltamisalaa tärkeämmässä asemassa on se, miten yksittäisiä jatkokäsittelyluvan myöntämisperusteita sovelletaan.Siirretty Doriast