Tutkintavangin tapaamisoikeudet

Tutkintavanki on henkilö, jonka tuomioistuin on pakkokeinolain perusteella vanginnut rikoksesta epäiltynä tai tuomittuna. Tutkintavankeus alkaa vangitsemisesta ja päättyy, kun syyteasiassa annetaan lainvoimainen tuomio tai tutkintavanki vapautetaan. Suomessa tutkintavankeja säilytetään sekä Vankeinhoitolaitoksen tutkintavankiloissa että poliisin säilytystiloissa ja molempia sääntelee oma lakinsa. Eurooppalainen kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan kohtelun taikka rangaistuksen estämiseksi toimiva komitea (CTP) on suositellut Suomelle kaikkien tutkintavankien siirtämistä Vankeinhoitolaitoksen tiloihin, mutta pikainen siirtäminen ole mahdollista mm. tutkintavankiloiden yliasutuksen takia. Tämä tutkimus koskee tutkintavangin tapaamisia, joista säädetään tutkintavankeuslain (768/2005) 9. luvussa ja poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain (841/2006) 7. luvussa (putkalaki). Tutkintavankien yhdenvertaisuuden näkökulmasta olisi ristiriitaista, jos tutkintavangin sijoituspaikalla olisi vaikutusta keskeisten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen. Tutkimuksen yhtenä tarkoituksena on verrata tutkintavangin oikeuksia tapaamisiin tutkintavankeuslain ja putkalain mukaan ja kartoittaa, täyttääkö kansallinen lainsäädäntömme kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vaatimukset, painottaen erityisesti perhe-elämän suojaa ja tehokkaan puolustautumisen periaatetta. Toiseksi tutkimuksessa selvitetään, miten tapaamisia on käytännössä järjestetty ja täyttävätkö menettelyt perus- ja ihmisoikeuksien vaatimukset. Tutkimus on julkisoikeudellinen perus- ja ihmisoikeustutkimus. Koska se koskee kontrollikoneistoa ja kahden yhteiskunnallisen instituution, poliisin ja Vankeinhoitolaitoksen toimintaa, voidaan sen katsoa olevan myös kriminologinen. Tutkimusotetta voi arvioida myös oikeuspoliittiseksi, sillä esitän johtopäätöksissä muutamia suosituksia lainsäädännön muuttamiseksi. Tutkimuskysymyksiin haetaan vastauksia sekä oikeusdogmatiikan että oikeussosiologian menetelmin. Oikeusdogmatiikan avulla selvitetään, mitä perhe-elämän suoja ja oikeus tehokkaaseen puolustautumiseen käytännössä tarkoittavat ja tulkitaan ja systematisoidaan tapaamisoikeuksia koskevaa lainsäädäntöä samalla vertaillen lakeja toisiinsa. Oikeussosiologisessa osuudessa pyritään kvalitatiivisen haastattelun keinoin valaisemaan käytäntöjä ja kuvaamaan todellisuutta. Tutkimuksessa on haastateltu yhteensä 12 tutkintavankia, puolet Vankeinhoitolaitoksen tutkintavankilassa ja puolet poliisin säilytystiloissa. Perhe-elämän suojasta ja oikeudesta valmistella puolustustaan aiheutuvat tapaamisia koskevat periaatteet on otettu lakia säädettäessä hyvin huomioon. Poliisi- ja tutkintavankilassa säilytettävän tutkintavangin tapaamisoikeuksissa ei tutkimuksen perusteella ole myöskään kovin suuria eroja lain tasolla. Putkalaissa on säädetty tutkintavankeuslaista poikkeava oikeus tapaamiseen kuuntelemiseen määrätyissä tilanteissa. Lisäksi tutkintavankeuslain asiamiestapaamisten valvontaa koskevissa pykälissä on ristiriita, joka tulisi korjata. Käytännössä tutkintavangit ovat kuitenkin hyvin eriarvoisessa asemassa mm. sen vuoksi, että poliisivankiloissa ei järjestetä ollenkaan valvomattomia tapaamisia ja myös valvottujen tapaamisten valvonta on intensiivisempää. Tutkintavankiloissa sen sijaan järjestetään valvomattomia perhe- ja lapsitapaamisia. Näennäisesti valvomattomista tapaamisista kuitenkin säännellään samalla tavalla putka- ja tutkintavankeuslaissa. Etenkin putkalain eri tapaamismuotojen rajanveto on jäänyt epäselväksi, ja tutkimuksessa on otettu kantaa siihen, miten tapaamiset tulisivat perus- ja ihmisoikeudet huomioiden järjestää.fi=Opinnäytetyö kokotekstinä PDF-muodossa.|en=Thesis fulltext in PDF format.|sv=Lärdomsprov tillgängligt som fulltext i PDF-format