Minne menet asukastalo? : tilatapausesimerkkejä Helsingistä ja Maunulasta

Eriytymiskehitystä väistäen ja monensuuntaisia sosiaalisia suhteita vaalien on vanhusten ja nuorten asumista sekoittaviin ratkaisuihin sisältynyt ideaali toive, että kohtaamiset synnyttäisivät vastavuoroista tukea, auttamista ja vireyttä eli synergia etuja. Harmillisesti vanhukset ovat kuitenkin monin paikoin joutuneet eristyksiin omiin ”harmaisiin taskuihinsa” ja ”aidattuihin retriitteihinsä”. Tätä kehitystä ei juuri ole onnistuttu kyseenalaistamaan, saatikka vastustamaan, vaikka sosiaalista tilausta, ehkä pakkoakin näyttäisi olevan sille, että vanhojen ja nuorten välillä syntyisi palvelusten vaihtoa. Ikääntyvien tai esimerkiksi liikuntavaivaisten asukkaiden vastuullisessa keskittämisessä saattaa olla etuna, että näihin ”kotoutettuihin” henkilöihin totutaan katukuvassa, eivätkä he herätä ylenmääräistä huomiota asuinympäristössään. Asukastalojen tulevaa roolia pohdittaessa, kuten rakennushankkeissa ylipäätään olisi laadun arvioinnin kriteerinä pidettävä esillä sitä, miten hyvin eri sukupolvet ja erilaiset ikäryhmät ovat edustettuina. Saksassa on vuosituhannen vaihteessa synnytetty laaja ”monen sukupolven talojen” verkosto, jota yhteiskunta on avustanut. Meilläkin jo 1980-luvun jälkipuoliskolla tiedostettiin uhka, että perheet jäävät ilman lähiyhteisön tukea. Ajatukset niin kutsutusta ”kolmen polven pihasta” saivat tuolloin niin sosiaalitieteilijöiden kuin yhdyskuntasuunnittelijoidenkin kannatuksen