Kaikuja pimeästä-hämärästä metsästä. Affekti nykytaiteen oppimisen äärellä ja subjektiviteetin ekologia(ssa)

In my dissertation, I first ask the question of what kind of space becomes available for affective learning in the encountering of contemporary art? This question refers to the journey made to a workshop of contemporary art, the time spent in the workshop and the post-workshop time period. In other words, I have studied the space in the affective-material conditions thus referring to the embodied and materialmovement in the learning processes of the workshop. What does really happen in between the ’official learning’, in the fringes of it? In which way would one manage a workshop of contemporary art? What kind of affective-material space would there become? And how would one enable the ecology of subjectivity in a workshop? In which way can the subject be approached from the viewpoint of ecology? With these questions I refer, in particular, to posthuman, new materialist discourse. The reasoning for these research questions is divided at least into three categories. The first one is about teaching and encountering contemporary art and thus producing visual imagery. How does contemporary art form and then reform learning processes in the basic art education (as well as in the comprehensiveschool and high school)? What can contemporary art still offer to this field of education? The second category essential to my dissertation is found in the affect theory and affective encounterings from shared experiences. The school massacre of 2008 in Kauhajoki, Finland, directed myresearch questions specifically depending on time and place towards aggression, fear and anxiety as well as their connection to art education. This particular connection may be defined as that of an affective kind. The third essential category of my research regards the so-called societies of control and its more intensive need for control which appears as inner observation, assessments and calculations. Also, the line between private and public has become more intensified. My research methods can be described as both arts-based and nomadic. First, I started from the context of experiential learning and the ’didactic model’, then went astray in my workshop experiment and ended up in a desert where I started to listen to the whole movement of my workshop in an astonishing manner (with my entire body). Then bewilderment, disturbance and restlessness changed the course of the movement. I wish to preserve the experiential learning as a specific territory, map and a suggestion for the route. I also wish to challenge it with sketching by affective pedagogy. The theoretical framework concentrates onpragmatism, poststructuralism and affect theory as well as a wider posthuman and global discourse. In the workshop which took place from winter to spring in 2012 at Kauhajoki Art School for Children and Young People, I took the students to a dark winter forest first just to observe it silently. After thisparticular visit they were asked to compose paintings which were then taken back to the dark forest to form an exhibition by hanging those on the trees. The students also took photographs, created installation art and experimented with performance art in the classrooms and corridors at school, on the streets and in the garden of a library as well as in a local nightclub. Shifting focus from the painted canvasesof art objects towards the seizure of space, social events, performative art and dialogue is most clearly seen in the history of contemporary art. The space andthe objets d’art have become one with their audience by temporary engagements (those of rhizomatic kind), such as performance art. Art has started to transform its audience towards the unknown. In my dissertation, I emphasise participation in practice in the material production of one’s own subjectivity, which is not the same as common identity formation. Quite the opposite, contemporary artengages in the production of new subjectivity, which identifies with the minority whereas e.g. mass media produces the subjectivity of majority. Subjectivity may also be approached from the perspective of ecology which precisely refers to the surrounding material-discursive reality of the temporary engagements. When intensive encounters are based on instincts, one’s consciousness does not necessarilyhave time to engage in controlling the events. In these cases, subjectivity is shaped by affective encounters for which I have searched from my research material. Starting from the experiential learningand its tools, I have tried to update the pedagogy towards more affective direction by pedagogy of intra-action. As the conclusion of my dissertation, I have described the preconditions, experiences and encounters of activities of the ‘affective pedagogy’ both inside classrooms and outside. In addition, I have also pondered the direction of the future workshop. Teaching performance art and the ability to throw oneself towards the unknown by both the teacher and the students. One has to start rethinking also the person’s subjectivity by which the activities alter, too. Often too much talking and controlling used by the teacher make the real encounters and listening to one’s experiences disappear under the heavy noises. For example, encountering of something new and even odd disappears. In such a case silence is the most effective means in challenging the common teaching methods. Also, experimentalism and experientialism offer deeper and rejuvenating affective forces to which one is affirmed by the contemporary art as an open space and ethico-aesthetic methods. What else may one still become? In my dissertation the most essential concept of ’becoming other’ challenges traditional learning by offering new and odd sensations and experiences in oneself, others and the environment. The constant change is also an opposite forceto the society’s need for control and to the global threats.Tutkimuksessani kysyn: 1. Millainen affektiivinen oppimisen tila kehkeytyy nykytaiteen kohtaamisessa? Kyse on matkasta kohti nykytaiteen työpajaa, työpajan ajasta, sekä ajasta sen jälkeen. Tarkemmin sanoen kysyn, millainen on oppimisen affektiivis-materiaalinen tila, jolloin viittaan keholliseen ja materiaaliseen liikkeeseen oppimistapahtumassa. Mitä kaikkea tapahtuu ”virallisen opetuksen” väleissä, katveissa? 2. Miten nykytaiteen työpaja tulee mahdolliseksi vetää ja millainen affektiivis-materiaalinen tila ja subjektiviteetin ekologia tulee mahdolliseksi? Miten subjektia voidaan lähestyä ekologian näkökulmasta, jolloin viittaan erityisesti posthumaaniin, uusmaterialistiseen keskusteluun. Tällöin on kyse taidekasvatuksen horisontin laajentamisesta kohti biosfääriä, planeettamme ekosysteemiä nimenomaan ei-ihmiskeskeisestä perspektiivistä tarkasteltuna. Miten nykytaide organisoi tässä asetelmassa? Tutkimuskysymykseni perustelut liittyvät ainakin kolmeen kenttään. Ensimmäinen on nykytaiteen opettamiseen, kohtaamiseen ja sen pohjalta tapahtuvaan kuvalliseen tuottamiseen liittyvä. Miten nykytaide muuttaa ja uudelleen muotoilee oppimistapahtumaa taiteen perusopetuksessa (mutta yhtä hyvin peruskoulussa ja lukiossa)? Mitä uutta annettavaa nykytaiteella voisi olla? Toinen kenttä, jolla liikun tutkimuskysymykseni kanssa löytyy affektiteoriasta ja affektiivisesta kohtaamisesta, kokemuksesta. Kauhajoen kouluampumistragedia 2008 suuntasi tutkimuskysymykseni aika-paikka-spesifisti kohti aggressiota, pelkoa ja ahdistusta sekä näiden yhteyttä taidekasvatukselliseen toimintaan. Tätä yhteyttä voi kutsua affektiiviseksi. Näiden lisäksi tutkimuskysymykseni koskee nk. kontrolliyhteiskuntaa ja sen alati tiivistyvämpää kontrolloinnin tarvetta, joka ilmenee sisäisenä itsetarkkailuna, ja arviointeina, laskelmoimisena. Myös rajat henkilökohtaisen ja julkisen välillä ovat intensifioituneet. Tutkimustani voidaan kutsua taidelähtöiseksi ja nomadiseksi tutkimukseksi. Lähden liikkeelle kokemuksellisen oppimisen kontekstista ja ”didaktisesta mallista”, mutta harhaudun työpajakokeilussani ja sen sysäämänä ryteikköön, erämaahan, jossa alan erityisellä tavalla kuunnella (koko keholla) työpajani liikettä. Hämmennys, häiriintyminen, levottomuus muuttavat sen suuntaa. Haluan säilyttää kokemuksellisen oppimisen tiettynä territoriona, karttana ja reittiehdotuksena, mutta haluan myös haastaa sen mielekkyyttä ”affektiivisen pedagogiikan” luonnostelulla. Teoreettinen viitekehys keskittyy pragmatismiin, poststrukturalismiin ja affektiteoriaan, mutta myös laajempaan posthumaaniin globaaliin keskusteluun. Työpajassani, jonka toteutin talvesta kevääseen 20912 Kauhajoen kuvataidekoululla, vein oppilaat pimeään, talviseen metsään ensin vain ihmettelemään, hiljaa pimeässä. Tämän jälkeen oppilaat maalasivat luokassa näyttelyn, joka ripustettiin samaan metsään, myös pimeässä/hämärässä. Toteutimme myös valokuvia, tilataidetta ja performanssikokeiluja kuvataidekoulun luokissa ja käytävillä, mutta myös kadulla, kirjaston pihalla ja paikallisessa yökerhossa. Nykytaiteen historiassa näyttäytyy selkeästi fokuksen siirtyminen taideobjektien väripinnoista tilan haltuunottoon ja sosiaalisiin tapahtumiin, performatiivisuuteen ja dialogisuuteen. Tiloista ja objekteista on tullut yhdessä katsojien kanssa toisiinsa väliaikaisesti kytkeytyneitä (rihmastollisia). Tästä selkein esimerkki on performanssitaide. Taide transformoi meitä johonkin tuntemattomaan. Tutkimukseni painottaa käytännöllistä osallistumistamme oman subjektiviteettimme materiaaliseen tuotantoon. Tämä ei ole tavanomaista identiteettimuokkausta. Nykytaide itse asiassa on juuri tuota uuden subjektiviteetin tuotantoa. Tällöin puhutaan vähemmistön subjektiviteetista, kun taas enemmistön subjektiviteettia tuottaa mm. massamedia. Subjektiviteettia voidaan lähestyä myös ekologian näkökulmasta, jolloin viitataan juuri hetkellisiin kytköksiin ympäröivään materiaalis-diskursiiviseen todellisuuteen. Intensiiviset kohtaamiset pohjautuvat aistisuuteen, jolloin tietoisuutemme ei välttämättä ehdi mukaan kontrolloimaan tapahtumista. Tällöin subjektiviteettia muotoilee affektiiviset kohtaamiset. Tällaisia kohtaamisia olen tutkimusmateriaalistani etsinyt. Olen lähtenyt kokemuksellisesta oppimisesta ja sen menetelmistä liikkeelle, mutta ikään kuin yrittänyt päivittää pedagogiikkaa affektiiviseen suuntaan, yhteismuotoutumiseen (intra-aktiivisen) pedagogiikan avulla. Tutkimuksen lopputulemana on kuvaus affektiivisen pedagogiikan toiminnan edellytyksistä, kokemuksista, kohtaamisista luokassa ja ulkona materiaalis-affektiivisten voimien kanssa. Tämän lisäksi tutkimuksen loppuosiossa pohdin suuntaa hieman myös tulevaisuuden työpajalle. Performanssin ja muunkin nykytaiteen opettaminen vaatii heittäytymistä opettajalta ja oppilailta. On alettava ajattelemaan uudelleen, myös ihmisen subjektiviteettia. Tällöin myös toiminta muuttuu. Usein opettajien puhetulva ja kontrollointi hukuttaa alleen aidot kohtaamiset ja kokemuksen kuuntelemisen. Esimerkiksi hiljaisuus on tällöin tehokas keino haastaa opettamisen normalisoivaa tilaa. Kokeellisuus ja kokemuksellisuus tarjoavat syviä ja meitä uudistavia affektiivisia voimia ja tähän nykytaide avoimena tilana, eettis-esteettisenä toimintana affirmoi meitä. Mitä kaikkea meistä voikaan vielä tulla? Tutkimukseni kantava käsite toiseksi-tuleminen haastaa perinteistä oppimista, avaamalla uusia outouden tuntemuksia ja kokemuksia itsessä, toisissa ja ympäristössä. Tämä muutostila on myös vastapainoa yhteiskunnan kontrollointitarpeelle ja globaaleille uhkakuville