Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuus : tarkastelussa vapaaehtoisen henkilövakuutussopimuksen laskuperusteet kuluttajalle

Digitalisaation ja teknologian kehityksen myötä vakuutussopimuksiin liittyvä vakuutusmatemaattinen aineisto on kasvanut. Tätä aineistoa käyttämällä on mahdollista hinnoitella vakuutuksia entistä tarkemmalla tasolla ja yksilökohtaisesti. Vakuutuksenantajalla voi olla tiedossaan vakuutussopimusta solmittaessa sen arvioitu hinta myös muulle kuin vain ensimmäiselle vakuutuskaudelle. Esimerkiksi iän karttumisen osalta voidaan ennustaa riskin ja siten myös vakuutusmaksun kasvamista vuosiksi eteenpäin. Tässä oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää käytetyssä tutkielmassa pyritään selvittämään millä tasolla henkilövakuutussopimuksen hinnasta tulee antaa tietoja ennen vakuutussopimuksen solmimista. FINEn vakuutuslautakunta antaa ratkaisusuosituksia vakuutusriidoissa. Ratkaisujen suositusluonteesta huolimatta muun muassa FINEn vuoden 2016 vuosikertomuksen mukaan vakuutuksenantajat noudattivat lautakunnan ratkaisusuosituksia 98% tapauksista. Tiedonantovelvollisuuden täyttämisestä on lukuisia vakuutuslautakunnan ratkaisuja, joista tässä tutkielmassa käsitellään erityisesti vakuutuslautakunnan ratkaisua VKL 261/13, jossa on kyse vakuutusmaksun korotuksesta seuraavalle vakuutuskaudelle. Vakuutuksenottaja oli katsonut vakuutusyhtiön laiminlyöneen vakuutussopimuslain mukaisen tiedonantovelvollisuutensa, kun vakuutusyhtiö ei ollut vakuutustarjouksensa yhteydessä selvittänyt vakuutettavan iän vaikutusta tulevien vakuutusmaksujen määrään. Lautakunta katsoi, ettei vakuutusyhtiöllä ollut vakuutussopimukseen perustuvaa oikeutta korottaa henkilövakuutuksen maksua vakuutuksenottajan iän perusteella. Vakuutuslautakunnan ratkaisu loi vakuutuksenantajan näkökulmasta ongelmallisen tilanteen, jossa sen olisi tullut luovuttaa liikesalaisuuksiaan koskevia tietoja vakuutuksenottajalle ennen sopimusta päättämistä. Vakuutuksenantaja ei myöskään olisi pystynyt antamaan tarkkaa tietoa vakuutusmaksun kehittymisestä. Epävarma oikeustila on luonut tarpeen tälle oikeustieteelliselle tutkimukselle. Tutkielmassa pyritään selvittämään, onko olemassa sellaista tiedonantotapaa, joka täyttäisi vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden paljastamatta kuitenkaan liikesalaisuuteen kuuluvia tietoja vakuutusmaksujen tariffitekijöistä. Näyttäisi siltä, ettei lainsäädännössä edellytetä vakuutuksenantajaa kertomaan etukäteen maksunkorotuksen määrää, muutoin kuin ensimmäiselle vakuutuskaudelle, ellei tulevien vuosien maksunkorotuksen määrä ole niin suuri, että sen katsottaisiin muodostavan yllättävän ja ankaran ehdon. Vakuutussopimuksia tehdään hyvin erilaisissa myyntikanavissa, mikä myös osaltaan vaikuttaa siihen, kuinka sopimuksen sisällöstä voidaan ennakolta kertoa ja miten siihen voidaan vaikuttaa. Digitalisaatio vie kuluttajia enenevissä määrin verkkokauppoihin, jolloin esimerkiksi perinteisen vakuutusmyyjän, niin sanotun asiamiehen, välityksellä toimiminen voi vähentyä. Tämä antaa toisaalta enemmän vastuuta kuluttajalle selvittää vakuutuksen sisältöä saatavilla olevasta sopimusmateriaalista, kun myyjä ei pystykään ohjaamaan vakuutuksenottajan ostoprosessia. Toisaalta verkossa asioimisen etuna on, että yksittäinen vakuutusmyyjä ei voi tehdä vakuuttamisvirhettä esimerkiksi antamalla virheellisiä tai muuten puutteellisia tietoja vakuutuksen sisällöstä. Vakuutussopimukseen vaikuttavat vakuutussopimuslaki, kuluttajansuojalaki, hyvä vakuutustapa, vakuutuskäytäntö ja oikeustoimilaki. Oikeustoimilakia sovelletaan käytännössä vasta jälkikäteen, jos joudutaan tulkitsemaan, onko sopimusta ylipäänsä syntynyt. Vakuutussopimusta koskevien tulkintakysymysten ratkaiseminen edellyttää siis myös yleisen sopimusoikeudellisen käsitteistön ymmärtämistä. Kuluttajansuojalailla on suuri merkitys silloin kun tulkitaan yksittäistä vakuutussopimusta kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välillä. Kuluttajansuojalain mukaan määritellään myös, onko vakuutuksen markkinointi ollut asianmukaista, esimerkiksi vakuutussopimuksen hinnoittelun ilmoittamisessa