Herbert Marcusen poliittinen ajattelu kriittisen teorian edustajana ja uuden vasemmiston opiskelijaradikaalien kiistanalaisena isähahmona

Tutkimuksessani tarkastelen Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian edustaja Herbert Marcusea 1960-luvun lopun länsimaisen uuden vasemmiston opiskelijaradikaalien kiistel-tynä isähahmona. Hahmottelen saksalaisen kriittisen filosofian vallankumouksellisuuteen elämäkseen ja 1960-luvun lopulla opiskelijoiden liikehdintään sitoutuneen Marcusen filoso-fisesta ajattelusta ja poliittisesta toiminnasta rakentunutta poliittista figuuria kolmella erityi-sellä lukutavalla. Oletan, että Marcusen ajattelussa on taipumuksia jatkuvuuteen ja sen eri vaiheita ohjaa pyrkimys kapitalistisen järjestelmän kritiikkiin sekä kumoamiseen saksalai-sen negatiivisen filosofian tradition avulla. Näin Marcusen 1960-luvulla muun muassa opiskelijaradikaaleille esitettyjä teoreettisia näkemyksiä voidaan kokonaisvaltaisemmin ymmärtää vain filosofin vuosikymmeniä aikaisemmin laatiman tuotannon avulla. Toiseksi luen Marcusen poliittista toimintaa niin sanottuna teoriapolitiikkana. Kari Palosen ja Quen-tin Skinnerin lanseeraama teoriapoliittinen perspektiivi keskittyy teoretisoivassa toiminnas-sa ilmenevien käsitemuotoilujen, tilannetulkintojen ja normatiivisten näkemysten poliitti-seen ulosluentaan. Jo 1950-luvun alussa alkanut psykoanalyysin metapsykologialla marxi-laista yhteiskuntakritiikkiä piristänyt teoriapoliittinen kehittely mahdollisti Marcusen 1960-luvulla yrittämän kriittisen teorian uudelleenpolitisoimisen. Korostetusti teoriapoliittisella negatiivisella filosofiallaan Marcuse alkoi erkaantua vanhojen kollegojensa Max Hork-heimerin ja Theodor W. Adornon edustamasta kriittisen teorian politisointia ja politikointia vieroksuneesta linjasta. Kolmannen lukutavan muodostaa J.L. Austinin puheaktiteoria ja siitä Quentin Skinnerin ja etenkin Jacques Derridan tekemät oivallukset. Lukutavan kes-keisajatuksena on tutkia, miksi vastoin tahtoaan kulttimaineeseen nousseen Marcusen filo-sofinen argumentaatio tulkittiin niin kuin tulkittiin ja mistä Marcusen väärinymmärtäminen johtui. Teen tutkimukseni alussa uuden vasemmiston synnyn ja kehityksen, poliittisten tilantei-suuksien niukkuuden ilmapiirin ja ainoastaan Marcusen vuosien 1964-1969 figuurin tulkit-semisille keskeisimmät tekstit ja puheet huomioon ottavan demonstraation. Sen jälkeen keskityn selvittämään, millaiseen filosofiaan ja teoriapoliittiseen kehittelyyn Marcusen kiis-tanalainen asema uuden vasemmiston isänä todellisuudessa perustui. Yritän selittää, miksi kriittistä teoriaa politisoimaan ryhtynyt, mutta politikoinnin diskursseista vetäytynyt ja poli-tisoinnin diskursseihin varauksellisesti suhtautunut Marcuse toimi sillä poliittisella tyylillä kuin toimi. Painotan itse kriittisen teorian seuraamisesta ja kriittisen intellektuellin ”poliitti-sesta eetoksesta” ja sivistysdiskurssista johtuvaa tietoista rajallisuutta ja kyynisyyttä politii-kan, varsinkin retorisen puheen alueilla