Tutkimus kehitysvammaisten henkilöiden asumisyksiköistä

Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kehitysvammaisten asumisyksiköissä asuvien henkilöiden itsemääräämisoikeuden toteutumista. Kehitysvammaisten laitoshoitoa on purettu Suomessa 1990-luvulta lähtien, mutta käytössä ei ole ollut systemaattista laitoshoidon lakkauttamisen suunnitelmaa. Asumismuotojen muutosta ovat hallinneet pääasiassa taloudelliset seikat, eivät esimerkiksi ihmisoikeudet ja ihmisarvon johdonmukainen toteutuminen. Laitoshoidon purkaminen on ollut osa suurempaa sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta. Kuntien tehtäväksi on jäänyt järjestää kehitysvammaisille henkilöille yksilöllisiä asumispalveluja. Tutkimukseni on kvalitatiivinen tutkimus, jonka olen toteuttanut kyselylomakkeella asumisyksiköiden työntekijöille sekä havainnoimalla asumisyksiköiden arkea. Tutkimuksessa on käytetty fenomenologista lähestymistapaa. Tutkimuksen tärkeimpänä teoreettisena lähtökohtana on itsemääräämisoikeus, joka ei välttämättä ole itsestäänselvyys kehitysvammaistenhenkilöiden keskuudessa silloin kun tarvitsevat toisen ihmisen tukea arjen toiminnoissa. Tutkimustulosten mukaan asumisyksiköissä asuvien kehitysvammaisten itsemääräämisoikeus on hyvin vähäistä. Rutiininomaiset työskentelytavat määrittelevät pitkälti kehitysvammaisen henkilön elämää, huomioimatta asukkaiden yksilöllisyyttä. Työntekijöiden asenteissa heijastuu laitosmaisen hoivakulttuurin perinne. Hyvä hoito ymmärretään monesti hyvää huolehtimista ravinnosta, vaatetuksesta ja turvallisuudesta. Asukkaiden sosiaaliseen kanssakäymiseen panostetaan vähäisessä määrässä, ja se jää usein muiden hoidettavaksi esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan tai omaisten tehtäväksi. Tutkimustulokset antavat aihetta johtopäätökseen, jonka mukaan asumisyksiköissä pitäisi panostaa työntekijöiden koulutukseen ja sitä kautta heidän asenteisiinsa ja arvoihinsa, jotta kykenisivät luopumaan laitosmaisista jäykistä rutiineista sekä myös asumisyksiköiden rakenteellisiin tekijöihin, jotka usein pitävät yllä laitosmaisuutta