Sulkapallon kaksinpelin lajianalyysi ja valmennuksen ohjelmointi

Sulkapallo on lähes jokaisen suomalaisen tuntema peli ja melkein kaikilla on myös omakohtaisia kokemuksia sulkapalloon liittyen. Sulkapallon laaja suosio selittyy sen monipuolisella luonteella. Laji on aloituskynnykseltään matala, kevyiden ja halpojen pelivälineiden hankkiminen ja käyttö on helppo aloittaa. Toisaalta tason kasvaessa sulkapallo on fyysisiltä, teknisiltä, taktisilta ja psyykkisiltä vaatimuksiltaan erittäin haastava laji. Pelin taso määräytyy pelaajien tason mukaan ja tason kasvaessa vaatimustaso lisääntyy. Tämän lajianalyysin tarkoitus on antaa kokonaiskuva sulkapallon teknisistä, taktisista ja fyysisistä vaatimuksista ja ohjata lukijaa ymmärtämään lajin ja lajiharjoittelun monimuotoisuutta. Tekniikka ja taktiikka. Sulkapallo on teknisesti ja taktisesti hyvin vaativa laji. Kilpapelaajan tulee osata paljon erilaisia lyöntejä, mailaotteita ja hämäyksiä. Myös liikkuminen on teknisesti hyvin vaativaa johtuen lajin kolmiulotteisesta luonteesta. Pelin taktiset haasteet liittyvät pelin ja vastustajan lukemiseen. Omaa peliä on pystyttävä muokkaamaan vastustajan mukaan, hyökkäyksen, puolustuksen ja sijoittelun avulla pelin tempoa muutellen. Fysiologiset vaatimukset ja loukkaantumisriskit. Huipputason sulkapallo on erittäin kuormittava pallopeli, sillä se vaatii kovaa nopeuden tasoa, mutta myös hyvää kestävyyttä. Pelaaja joutuu pallon eläessä koko ajan liikkumaan maksimaalisella nopeudella/teholla, koko ajan nopeasti vartalonsa massan liikenopeutta kiihdyttäen, jarruttaen ja liikkeen suuntaa muuttaen. Pelin luonne ja säännöt eivät salli mainittavia taukoja erän aikana. Pallo ei karkaa kauas vaan on välittömästi uudelleen pelissä. Syötön vähäinenkin viivyttäminen ("keskittyminen") on virhe, josta tuomitaan piste vastustajalle. (Lintulaakso 2002.) Pelin aikana sykkeet vaihtelevatkin välillä 80-100% maksimisykkeestä (Fahlström 2001). Sulkapallossa loukkaantumiset liittyvät pääosin nopeisiin suunnanmuutoksiin ja räjähtäviin suorituksiin, mitkä asettavat nivelet ja jänteet koville. Fahlströmin (2001) mukaan sulkapallossa loukkaantumiset koskevat vammatyypistä ja tutkimuksesta riippuen 60-85 %:sti alaraajoja, 19-32%:sti yläraajoja ja 11-16%:sti selkää. Yleisimpiä vammoja ovat revähdykset, nyrjähdykset ja erilaiset jänteiden repeämiset. (Fahlström 2001.) Sulkapallossa voi pärjätä erilaisilla ominaisuuksilla varustetut urheilijat. Mitään absoluuttisia arvoja voima- nopeus, ja kestävyysominaisuuksille ei voi siis antaa. Kyseessä on kuitenkin maailmalla hyvin kilpailtu laji, ja vaatimukset kaikilla suorituskykyosa-alueilla ovat korkeat. Valmennuksen ohjelmointi ja harjoittelu. Sulkapallossa kilpailukausi on pitkä. Harjoittelu voidaan ohjelmoida normaalin periodisaatiomallin (peruskuntokausi, kilpailuun valmistava kausi, kilpailukausi ja lepokausi) mukaan, mutta kuntoa on pystyttävä kehittämään ja ylläpitämään myös kilpailukauden aikana. Sulkapallossa huomioitavat harjoittelualueet: tekniikka (lyönti ja liikkuminen) taktiikka, kunto (kestävyys, voima, nopeus, koordinaatio) sekä mieli/henkinen valmentautuminen. Huipulle pääsee vain ammattimaisella harjoittelulla. Urheilijan on pystyttävä harjoittelemaan kaksi kertaa päivässä. Fyysisten harjoitusten lisäksi harjoittelu sisältää tekniikkaa, taktiikkaa ja henkisiä ominaisuuksia kehittävää harjoittelua. Kaiken kaikkiaan harjoitustunteja ja pelejä voi ammattilaisella kertyä vuodessa 500 tunnista ylöspäin. (Brahms 2010, SSUL 1986, Mero ym. 2004.) Ravitsemus. Ravitsemuksen rooli on urheilussa aina merkittävä. Urheilijan pitäisi pysyä hoikkana (lajin aerobiset vaatimukset) ja toisaalta pitäisi saada tarpeeksi energiaa ja ravintoaineita optimaalista kehittymistä ja harjoittelua varten. Riittävän energian saannin takaaminen onkin tärkeää, jotta urheilu ja siitä palautuminen tapahtuvat mahdollisimman optimaalisesti. Perinteisen lautasmallin mukaan toteutettu syöminen ja riittävän useat ruokailukerrat (urheilijan kannattaa syödä vähintään kuusi pientä ateriaa päivässä) takaavat energia- ja rakennus- ja huoltoravintoainesisällöltään yleensä riittävän ja tasaisen ravinnon saannin. Kuitenkin joissain tilanteissa myös lisäravinteiden käyttö on tarpeen. Saatavalle energialle suositeltava jakauma: yli 50% energiasta hiilihydraateista, noin 25-35% rasvasta ja 10-20% Proteiineista. (Borg ym. 2004.