Presidentti Bill Clintonin virkasyytteestä käyty keskustelu Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneessa syksyllä 1998

Tutkielmassa tarkastellaan William ”Bill” Jefferson Clintonin toisella presidenttikaudella koko maailmaa kohahduttaneesta seksiskandaalista seurannutta virkasyytekeskustelua Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneessa syksyllä 1998. Virkasyytekeskustelu edustaa kokonaisuudessaan skandaalipolitiikkaa, jossa tieto on nopeasti jokaisen saatavilla, ja jolloin jokainen amerikkalainen saattoi muodostaa mielipiteensä asiasta samaan aikaan kuin edustajainhuoneen jäsenetkin. Virkasyytteen kannalta keskeisimpiä keskusteluja tutkitaan poliittisen retoriikan teoriaa käyttäen, ja analysoinnin apuna käytetään erityisesti Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaa. Pääasiallisena alkuperäislähteenä on käytetty kongressin edustajainhuoneen keskustelupöytäkirjoja, ja niiden ohella syytteiden pohjan muodostanutta, riippumattoman syyttäjän Kenneth Starrin laatimaa Starrin raporttia Clintonin epäillyistä rikoksista sekä Clintonin omaelämäkertaa ”Elämäni”. Kolmen eri alkuperäislähteen ja tutkimuskirjallisuuden tarkastelun kautta nousee esille skandaalipolitiikkaa edustanut keskusteluiden kehikko, jossa vastakkainasettelu edustajainhuoneen puolueiden välillä muodostui käytännössä itsetarkoitukselliseksi. Edustajainhuoneen virkasyytekeskustelun aikana käsiteltiin useita erilaisia teemoja monin poliittisen retoriikan keinoin, mutta toisaalta samoja asioita myös toistettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Virkasyytekäsittelyn harvinaislaatuisuus ja selkeä toimintatavan puuttuminen näkyvät koko keskustelun ajan siinä, että perustuslain määritelmä ja tulkinta virkasyytteen arvoisista rikoksista jakoivat edustajainhuoneen kahtia. Samoin keskustelussa nostettiin esille moraaliin, arvoihin ja presidentti-instituutioon itseensä liittyviä asioita. Republikaanit esittivät presidenttiä itseään kohtaan kritiikkiä myös asioista, jotka eivät suoraan liittyneet hänen virkasyytteen perusteisiin, mutta joilla pyrittiin osoittamaan hänen epäpätevyytensä toimia presidenttinä. Näitä samoin kuin moraalikysymyksiä käytettiin myös saman syksyn edustajainhuoneen välivaalien lyömäaseina. Tutkimukseni osoittaa, että republikaanien mielestä presidentin käytöksen hyväksymisen nähtiin muodostavan uhan laillisuusperiaatteille ja moraalikäsitykselle, ja presidentin aseman väärinkäyttö oli puolestaan uhka amerikkalaiselle elämäntavalle, vapaudelle ja koko kansakunnalle. Republikaaneille presidentti-instituutio edusti arvojohtajuutta, jota puolestaan kansan enemmistö ei enää allekirjoittanut. Demokraatit vastustivat puolestaan kansan enemmistön tavoin presidentin virkasyytettä ja heidän puhunnassaan tuli esille myös virkasyytteen ja sen käsittelyn seurausten pohdinta pidemmällä aikavälillä. Demokraattien mielestä republikaanit itse muodostivat uhkan demokratialle ja kansanvallalle vaatimalla presidentin yksityiselämän käytöksestä virkasyytettä sekä kieltäytymällä kuuntelemasta ja hyväksymästä kansan enemmistön mielipidettä