Suomen suuri sotakertomus vuosilta 1939-1944

Tutkielmassa tarkastelen, miten suomalainen kansallinen sotakertomus rakentuu, miten sitä ylläpidetään ja keiden toimesta. Lähtökohtainen näkemykseni on, että Suomen sota-aikoihin 1939−1944 liittyvä sotakertomus on konstruktiivinen tulkinta menneisyydestä, ja sen rakentumiseen vaikuttavat kollektiiviset ja yhteisölliset elementit, kuten kollektiivinen ja sosiaalinen muisti, yhteiskunta ja kulttuuri. Tutkielmani teoreettiset lähtökohdat ovat kollektiivisen muistin käsitteistössä, jota tarkastelen kiinnittäen huomiota kollektiivisen, sosiaalisen ja yksilöllisen muistin sisäkkäisyyksiin. Käsittelen muistia myös kerronnallisuuden näkökulmasta, jolloin unohtaminen ja vaikeneminen kiinteänä osana muistia ovat tarkastelun kohteena. Tulkintani perustuu omaan esiymmärrykseeni aiheesta - siihen sotakertomukseen, jonka itse tunnen ja tunnistan. Tutkimusotteeni on täten hermeneuttinen. Pohdin tutkielmassa myös omia ennakkokäsityksiäni ja ymmärrykseni rajoja. Tutkimusaineisto koostuu 45:stä Sodasta rauhaan -kyselyvastauksesta. Kysely on toteutettu kyselykeruuna vuonna 2006 Åbo Akademin Etnologian arkiston toimesta, myös Keski-Suomen Muistiarkisto levitti kyselyä omalle vastaajaverkostolleen. Sodasta rauhaan -kysely on teemakysely, joka kattaa koko sodan ajan talvisodan syttymisestä kirjoitushetkeen (2006) asti. Käytössäni oleva aineisto rakentuu Åbo Akademin Etnologian arkiston saamista suomenkielisistä vastauksista. Nimitän vastauksien kerrontaa muistelukerronnaksi, jota analysoin lähiluvun kautta niin lähteenä kuin kohteena, jolloin keskityn sekä muistelukerronnan sisältöön, rakenteisiin ja keinoihin että menneisyyden merkityksiin. Analyysiluvuissa rakennan yhden tulkinnan kansallisesta sotakertomuksesta nostalgisen maammekirjahengen, työn ja vaikenemisen teemojen kautta. Kaksi ensimmäistä teemaa rakentavat kertomusta, ja viimeinen antaa syitä ja selityksiä siihen, miksi sotakertomus on sellainen kuin on. Lisäksi esitän yhden vastakertomuksen, joka poikkeaa tulkitsemastani sotakertomuksesta niin sisällöltään kuin kerrontatyyliltään. Tämä vastakertomus rikkoo kollektiivista ja jaettua sotakertomusta tuoden esille myös toisenlaista menneisyyttä. Vastakertomuksen kautta hallitseva, kansallinen kertomus voidaan problematisoida ja vahvistaa sen kanonista ääntä ja sisältöä. Tulkintani mukaan kansallinen sotakertomus on nostalginen konstruktio, josta on häivytetty sodan rumat ulottuvuudet. Samalla kuitenkin muistutetaan haavoista ja kärsimyksistä, jotka kansamme pelastivat. Näistä haavoista tai kärsimyksistä ei kuitenkaan kerrota, vaan ”vaikeuksista huolimatta päällimmäiseksi on pantu paremmat päivät Leinoa mukaillen” (7308/23M)