Valokuvaamisen vapaus : sananvapauden ja yksityisyyden suojan tarkastelua 2010-luvun Suomessa

Digikamerat, kamerapuhelimet ja muut kuvatallennuslaitteet alkoivat yleistyä 2000-luvun puolivälissä niin huomattavasti, että tänä päivänä lähes jokaisella kansalaisella on käytössään edes jonkinasteinen kamera. 2010-luvun taitteessa myös sosiaalinen median käyttäjäkunta laajentui huomattaviin mittasuhteisiin, mikä on lisännyt kansalaisten intoa tallentaa hetkiä ja tilanteita arjestaan kiinnittämättä liiemmin huomiota kuvaamiseen liittyviiin pelisääntöihin. Kuvaamiseen liittyvää juridista sääntelyä on Suomessa huomattavan vähän, mikä on pitkälti hyvä asia sananvapauden toteuttamisen kannalta, mutta ongelmallista yksilön yksityisyyden suojan kannalta. Sääntelyn vähäisyys käy myös ilmi lehdistössä esiintyvistä jokavuotisista asiantuntija-artikkeleista, jotka eivät täysin perustu todellisiin oikeuslähteisiin vaan oikeusauktoriteettien – kuten tutkijoiden ja poliisijohdon – subjektiivisiin tulkintoihin oikeuden tilasta. Olen pyrkinyt tutkielmassani toteuttamaan objektiivista tulkintaa oikeuden tilasta tutkien salakatselun tunnusmerkistöä koskevaa oikeuslähteistöä, ajankohtaista oikeuskäytäntöä sekä eduskunnan oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin tulkintoja erilaisista kanteluun johtaneista kuvaustilanteista. Olen myös tutkinut ongelman taustalla vaikuttavia sananvapauden ja yksityiselämän suojan perusoikeudellisia elementtejä. Valtaosa kuvaamiseen liittyvistä pulmatilanteista esiintyy niissä julkisissa tiloissa, minne yleisöllä on vapaa pääsy, mutta tila on periaatteessa suljettu. Näissä tilanteissa kansalaiset usein odottavat, että näissä tiloissa ei saisi yleisesti kuvata ollenkaan. Ylimmät lainvalvojat ovat tosin toistuvasti linjanneet kuvaamisen sallituksi esimerkiksi sairaalan, pankin tai kansaneläkelaitoksen odotustiloissa sillä edellytyksellä, että kuvaaminen ei loukkaa tietyn yksilön yksityisyyttä. Tämä ylimpien lainvalvojien omaksuma kanta vastaa luonnollisesti salakatselun tunnusmerkistöön sisältyvästä yksityisyyden loukkaavuuden vaatimuksesta. Kannanotoissa on tosin toistuvasti otettu huomioon, kuinka näissä yleisölle avoimissa suljetuissa tiloissa yksilön odotus yksityisyyden suojalle on korkeampi kuin esimerkiksi kadulla tai täysin julkisessa tilassa. Vastaavasti hoivoikeuksien ratkaisukäytännössä esiintyi tilanteita, joissa kuvaamista oli harjoitettu kotirauhan piirin ulkopuolella, mutta tilanteista oli kuitenkin käyty täysimittainen oikeusprosessi. Hovioikeuksien ratkaisukäytännössä ilmeni myös tilanteita, joissa tuomioistuin oli arvioinut kuvaajan toimintaa teknisten edellytysten perusteella tai mahdollisen rikollisen toiminnan tarkoituksellisuutta. Hovioikeuksien ratkaisuissa ilmeni enenevissä määrin useampia intiimin salakatselun tapauksia, mikä osittain noudattaa muualla maailmassa ja Pohjois-Amerikassa havaittua kasvavaa kehityskulkua. Laitteiden edullinen saatavuus sekä valokuvaamisen ja sisällön tuottamisen vapaus ovat toki yksi uuden aikakauden hienoimpia asioita sananvapauden kannalta. Kuvaamista koskeva rikoslain salakatselupykälä on myös kestänyt yllättävän hyvin aikaa tähän päivään saakka. Tästä osoituksena on esimerkiksi Ruotsissa hiljattain tehty rikoslain muutos, joka vastaa pitkälti 2000-luvun alussa uudistettua salakatselupykäläämme muutamin eroavaisuuksin. Näkisin kuitenkin Suomessa tarvetta osittain uudistaa sääntelyä, koska yksilöillä ei ole tällä hetkellä mahdollisuutta täysin turvata sitä, ettei heistä tallennu sellaista kuvasisältöä, jota he eivät haluaisi itsestään tallentuvan. Tätä ongelmaa ei mielestäni ole täysin pystytty poistamaan nykyisen rikoslain 24 lukuun sisältyvillä yksityisyyden, rauhan ja kunnian loukkaamista koskevan sääntelyn perusteella. Julkisilla paikoilla esiintyy edelleen tilanteita, joissa henkilöitä kuvataan ilman, että he haluaisivat heitä kuvattavan. Mielestäni juridisille asiantuntijoille - saati kansalaisille - ei ole täysin selvää, millaisissa tilanteissa kuvaaminen on sallittua ja millaisissa ei, vaikka sosiaaliset normit määrittelevätkin kuvaajan toimintaa näissä tilanteissa sääntelyä enemmän. Salakatselua koskevaa pykälää tulisi uudistaa vastaamaan modernin aikakauden vaatimuksia yksityisyyden suojalle. Tämä tarkoittaisi mahdollisesti viranomaisen tai tilanhaltijan nykyistä laajempaa mahdollisuutta vaikuttaa kuvaamisen sallittavuuteen hallinnoimassaan tilassa. Uudistuksessa tulisi mahdollisesti edellyttää kuvaajalta suostumuksen pyytämistä yksilön tai yleisöjoukon kuvaamiselle näissä suljetuissa tiloissa, säilyttäen kuvaajalle mahdollisuus valokuvata yleisiä asiakastiloja, rakennuksia, maisemia, pihamaita, tai muita paikkoja ja kuvauskohteita, jotka eivät sisällä yrityssalaisuuksien tai yksityiselämää loukkaavan aineiston kaltaisia salassapidettäviä tai arkaluontoisia tietoja. Nykyinen salakatselupykälän toisen momentin ilmaisu “tämän yksityisyyttä loukaten” on sisällöltään subjektiivinen ja jättää huomattavaa tulkinnanvaraa sille, millaisissa yleisöltä suljetuissa tiloissa saa kuvata myös ihmisiä ja millaisissa tiloissa ei saa. Aukottoman sääntelyn rakentaminen lienee joka tapauksessa haastavaa, mutta täsmällisempi kuvaamista koskeva sääntely parantaisi kansalaisten tietoisuutta tiloista, joissa voi kulkea kohtaamatta kuvaamista, minkä lisäksi kuvaajien toiminta arjessa ja yleisötapahtumissa helpottuisi