Potilaskertomus : Etnografia potiluudesta sairaalaosaston käytännöissä

Riikka Lämsä Patient story. An ethnographic study of patienthood in the practices of a hospital ward Health care services are changing towards more client orientation, where the patient is identified as a lay-expert, consumer and participant. The purpose of this study is to examine what kinds of patienthood are constructed by the practices of a hospital ward. In accordance with ethnomethodology, the concept of patient is not determined beforehand or imposed from above; instead, patient is seen as an agent that arises through the daily practices of a hospital ward. The patient is multiple and, through the insight of science and technology studies, non-human agents, such as devices, can also enact patienthood. I study the concept of patienthood arising out of time, sound, and technology in a hospital ward as well as how it arises through interactions during ward rounds and through patient discharge negotiations. The study is ethnographic, and I collected the data in three internal medicine wards by observing events, by conversing with patients and staff, and by collecting written data. Qualitative content analysis was chosen as the method of analysis. Patienthood in a hospital ward will be described through five different kinds of dimensions. Stability describes the temporal stability of patienthood, i.e., the frequency of changes in practices. The telemetry method, which is an example of the constant development of technology in hospital wards, is changing the patterns of interaction between the patient and the staff. In contrast, the practice of ward rounds has remained relatively unchanged. As a result, in rooms shared by several patients, patients overhear information about other patients and adapt to the situation by behaving as if indifferent during the rounds. Focus describes the scale of patienthood. At times, the patient is identified with the microbe he or she has caught or with electrical impulses of the heart, while at times the focus is on the patient s life situation. Integration of these "different-scaled" forms of patient requires a lot of negotiating in the ward. The self-directed agency of a patient is constructed as "active passivity" when the doctor talks with other patients during ward rounds or as "minor agency" directed towards daily activities during the patient's free time. The patient's self-directed agency is very different from the patient's more passive agency as part of the hospital ward practices. Separateness describes the patient either as an individual or as a collective agent. Ward rounds in shared rooms construct a group of patients and, at the same time, violate the informational privacy of individual patients. The status of the patient as an inpatient or a patient to be discharged is the subject to continuous negotiation. The grounds for discharging a patient are often to do with the patient's functional capacity or life situation as well as with medical or administrative reasons. Discharge negotiations are fairly volatile because the purpose is also to decide in what kind of condition the patient can be discharged. The study provides a new kind of theoretical model on patienthood in hospital wards as well as proposals for the development of practices in hospital wards. In the future, the concealment of verbal patient information should be assured by improving the practice of ward rounds. The best way to improve the activity of the patient is to promote the patient's existing agency, i.e. the agency directed towards daily activities. Discharge negotiations can be improved by developing a set of transparent discharge criteria. Keywords: Hospital, patient, practices, ethnographyRiikka Lämsä Potilaskertomus. Etnografia potiluudesta sairaalaosaston käytännöissä Terveydenhuoltoa ollaan muuttamassa asiakaslähtöiseksi, ja potilasta asiantuntijaksi, kuluttajaksi ja osallistujaksi. Tutkimuksessa tarkastelen, millaista sairaalaosaston potiluus on. Oletan, että potilasta ei ole määritelty etukäteen tai ylhäältäpäin, vaan potilas tuottuu osaston arkisissa käytännöissä. Potilas on moninainen, ja myös ei-inhimilliset toimijat, kuten laitteet, tuottavat potiluutta. Lähestyn potiluutta sairaalaosaston ajan, äänien, teknologian ja lääkärinkierron vuorovaikutuksen sekä potilaan kotiuttamisneuvottelujen kautta. Keräsin tutkimusaineiston kolmelta sisätautiosastolta havainnoimalla osaston tapahtumia, keskustelemalla potilaiden ja henkilökunnan kanssa ja keräämällä kirjallista aineistoa. Analyysimenetelmänä käytin laadullista sisällönanalyysiä. Kuvaan sairaalaosaston potiluutta viiden ulottuvuuden avulla: Vakaus kertoo potiluuden ajallisesta pysyvyydestä eli siitä, kuinka muuttuvia käytännöt ja samalla potilas on. Käytän telemetriaa esimerkkinä sairaalaosaston jatkuvasti kehittyvästä teknologiasta. Se muuttaa potilaan ja henkilökunnan vuorovaikutusta. Lääkärinkierto taas ei ole juuri muuttunut. Se tekee monen hengen huoneissa olevista muista potilaista pakosta kuulijoita, jotka esittävät keskustelujen aikana välinpitämätöntä. Fokus kuvaa potilaan mittakaavaa. Potilas määrittyy välillä kantamanaan mikrobina tai sydämen sähköisenä impulssina ja välillä potilaana, jonka koko elämäntilanne huomioidaan. Näiden erikokoisten potilaiden yhteensaattamiseksi tarvitaan osastolla paljon neuvotteluja. Potilaan omaehtoinen toimijuus on aktiivista passiivisuutta lääkärinkierron tahattomana kuulijana tai pientä toimijuutta potilaan vapaa-aikana. Potilaan arkiseen toimintaan suuntautuva toimijuus poikkeaa sairaalaosaston käytäntöjen potilaalle tarjoamasta passiivisemmasta toimijuudesta. Erillisyys kuvaa potilaita yksilöinä tai kollektiivina. Lääkärinkierto monen hengen potilashuoneissa tuottaa potilasjoukon ja rikkoo samalla potilaan tiedollisen yksityisyyden. Potilaan asemasta sairaala- tai kotiutettavana potilaana neuvotellaan jatkuvasti. Kotiuttamista perustellaan potilaan toimintakyvyllä, elämäntilanteella ja lääketieteellisillä tai hallinnollisilla syillä. Keskustelut ovat konfliktiherkkiä, koska niissä neuvotellaan perusteiden tärkeysjärjestyksen lisäksi siitä, minkäkuntoisen potilaan voi ylipäänsä lähettää kotiin. Tutkimus tarjoaa uudenlaisen teoreettisen näkökulman sairaalaosaston potiluuteen ja samalla kehittämisehdotuksia osaston käytäntöihin. Vastaisuudessa suullisten potilastietojen tietosuojaa tulee parantaa uudistamalla lääkärinkiertoa. Potilaan osallistumista voidaan parhaiten lisätä tukemalla jo nyt olemassa olevaa, arkiseen toimintaan suuntautuvaa, toimijuutta. Potilaan kotiuttamista voidaan kehittää laatimalla läpinäkyvät kriteerit kotiuttamiselle. Asiasanat: Sairaala, potilas, käytännöt, etnografi