Vuokratyön käyttöön liittyvät rajoitukset

Vuokratyö on yleistynyt merkittävästi viime vuosien aikana. Työnantajalle vuokratyön käyttö on edullista, koska se mahdollistaa helpon tavan lisätä työvoiman määrää hetkellisiä ruuhkahuippuja varten. Vuokratyötä käyttävän yrityksen ei tarvitse palkata lisää omaa työvoimaa, vaan työntekijät voidaan vuokrata, jolloin yrityksen ei tarvitse huolehtia velvollisuuksista, jotka tavallisesti työnantajalle kuuluvat. Vuokratyövoimaa käyttävä yritys saa käyttöönsä joustavaa työvoimaa, mutta vuokratyötä tekevän on oltava joustava työajoissaan. Kokeeko vuokratyöntekijä vuokratyön ja sen tuomat epäsäännölliset työajat positiivisena vai negatiivisena riippuu työntekijän elämäntilanteesta. Pääasiassa vuokra- ja osa-aikaista työtä tehdään sen vuoksi, ettei vuokratyötekijä saisi muuta työtä. Vuokratyövoimaa käyttämällä yritys saa käyttöönsä joustavaa työvoimaa. Työoikeuden yleisten oppien mukaan työntekijää on suojeltava heikompana osapuolena eli vuokratyöntekijää. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia, miten vuokratyövoiman käyttöä on rajoitettu kansallisessa lainsäädännössä ja työehtosopimuksissa. Koska kansallisessa lainsäädännössä ei ole nimenomaisesti säädetty vuokratyön rajoitteista, tutkimuksessa otettiin tarkastelun kohteeksi vain vuokratyön tyypillisimmät työsopimustyypit, määräaikaiset ja osa-aikaiset työsopimukset. Määräaikaisten työsopimuksen käyttöedellytykset ja osa-aikaisten oikeus lisätyötunteihin rajoittavat vuokratyön vapaata käyttöä. Työehtosopimuksissa on voitu sopia säännöstämiskompetenssin rajoissa vuokratyövoiman käytön rajoitteista. Työehtosopimustoiminnan oikeudellinen perusta on järjestäytymisvapaudessa, joka on turvattu lukuisissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Järjestäytymisvapauden keskiössä ovat ILO:n järjestäytymisvapautta koskevat sopimukset sekä järjestäytymisvapauskomitean ratkaisukäytäntö, jonka mukaan työmarkkinaosapuolten kollektiivinen neuvotteluoikeus on perustavanlaatuinen oikeus. Työmarkkinaosapuolet voivat vapaasti neuvotella tarjottavasta työsopimustyypistä. ILO:n järjestäytymisvapauskomitean tapauskäytännön oikeuslähteellinen merkitys on noussut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antaman Demir ja Baykara v. Turkki -ratkaisun jälkeen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen viittasi tapauksen ratkaisuissa ILO:n järjestäytymisvapautta koskeviin sopimuksiin ja ILO:n tapauskäytäntöön Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikloiden tulkinnassa. Korkein oikeus on ottanut järjestäytymisvapauden sisällön tulkinnassa lähtökohdaksi Demir ja Baykara v. Turkki -ratkaisun. EU:n perusvapaudet, kuten palveluiden vapaa liikkuvuus, voivat olla ristiriidassa työehtosopimusmääräysten kanssa. Muun muassa muissa EU:n jäsenvaltioissa sijaitsevat vuokratyöyritykset eivät voi tarjota työvoimaa vapaasti esimerkiksi Suomeen aloille, joissa työvoiman vuokrausta on rajoitettu sitovasti kansallisilla työehtosopimuksilla. EU:n komissio ja parlamentti on antanut vuokratyödirektiivin, jonka mukaan vuokratyötä rajoittavat määräykset voivat perustua vain yleisen edun mukaisiin syihin. Vuokratyödirektiivi täsmentää EU:n perusvapauksia. EU-tuomioistuin on vakiintuneessa oikeuskäytännössä katsonut, että EU:n perusvapauksia rajoittavien perusoikeuksien tulisi läpäistä Gebhard -testi, johon kuuluu neljä vaativaa ehtoa, joista yksi on suhteellisuusperiaate. Vuokratyö on siis pääsääntöisesti sallittava, ellei vuokratyön rajoitukset läpäise em. testin ehtoja. Vuokratyödirektiivi herättää kysymyksen, velvoittaako se sellaisenaan ammattiliittoja, mitä seikkaa tukee muun muassa EU-tuomioistuimen aiempi oikeuskäytäntö työvoiman ja palveluiden vapaasta liikkuvuudesta. Jos vuokratyödirektiivi vaikuttaa työehtosopimusten vuokratyötä rajoittaviin määräyksiin, sillä rikotaan työmarkkinaosapuolten vapautta neuvotella kollektiivisesti. Tällöin EU:n perusvapauksia edistävä tulkinta on ristiriidassa kansainvälisten ihmisoikeuksien kanssa. Toisaalta ihmisoikeudet takaavat työmarkkinaosapuolten kollektiivisen neuvotteluoikeuden, johon ihmisoikeusopimusten ratifioineen jäsenvaltion ei tulisi puuttua