Hauskaa tiedettä vai saastunutta korkeakulttuuria? : Tapaustutkimus katsojien tavoista merkityksellistää television tiedeohjelmien viihteellisiä elementtejä

Tieteen viihteellisiä representaatioita audiovisuaalisissa medioissa on aiemmin tutkittu lähinnä viihdegenreissä kuten science fiction -elokuvissa. Tutkimus on keskittynyt populaarikulttuurin tiederepresentaatioiden vaikutuksiin kansalaisten tiedekäsityksiin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan viihdegenrejen sijaan television asiaohjelmia ja tutkitaan, miten television tiedeohjelmien katsojat merkityksellistävät ohjelmien viihteellisiä elementtejä. Tutkielman teoreettiseksi viitekehykseksi on valittu Pierre Bourdieun teoria mausta sosiaalisen erottautumisen välineenä. Bourdieun alkuperäinen luokkahabituksille nojannut teoria saa työssä viestinnällisen painotuksen, jolloin teoreettisen viitekehyksen keskiöön nousee oikean maun viestiminen. Työssä argumentoidaan, että maun viestiminen sosiaaliseen kontekstiin sopivalla tavalla on keino luoda sosiaalisia erottautumisia, jotka puolestaan ovat sosiaalisen identiteetin edellytys. Bourdieun kenttäteorian pohjalta hahmotellaan tieteen kenttää, joka muodostuu tiedeyhteisön toimijoiden välisten valtasuhteiden verkostosta. Tieteen kentällä vallitsee sille ominainen pääoman lajinsa, akateeminen pääoma, joka määritellään erääksi symbolisen pääoman erityismuodoksi. Akateeminen pääoma määritellään tieteelliseksi arvostukseksi, joka perustuu paitsi ammattilliseen asemaan yliopistoinstituutiossa myös tieteen kentällä annettuihin ja kentän toimijoiden tunnustamiin näyttöihin kuten tutkintoihin ja julkaisuihin. Aineistona käytetään kahdeksaa fokusryhmäkeskustelua, joihin tutkimuksen haastateltavat jaettiin taustojensa perusteella. Kaikkia haastateltavia yhdisti kiinnostus tiedettä ja television tiedeohjelmia kohtaan. Fokusryhmissä haastateltavat keskustelivat moderaattorin johdolla tieteestä, television tiedeviestinnästä sekä kolmesta ohjelmanäytteestä, jotka katsottiin keskusteluiden lomassa. Työssä esitetään, että haastattelut tapahtuvat tieteen kentällä ja että keskustelijat tunnistavat aiemman kokemuksensa pohjalta kentän toimintalogiikan ja legitiimin maun, mikä vaikuttaa heidän tapaansa puhua tiedeohjelmien viihteellisyydestä. Analyysimetodina käytetään diskurssianalyysiä. Haastattelutilanteessa sanotun oletetaan kuvastavan yleisiä tieteen kentälle ominaisia tulkintarepertuaareja, joihin keskustelijat nojautuvat eri tavoin riippuen tavoitteistaan sekä käytössään olevan kulttuurisen pääoman eli kompetenssin määrästä. Erityisesti huomiota kiinnitetään puheen konnotaatiohin sekä siihen, millaisia erontekoja ja luokituksia puhe sisältää. Lisäksi pohditaan, miten sanottu liittyy juuri keskustelutilanteeseen ja asiayhteyteen. Analyysin perusteella päädytään erottelemaan kolme puhetapaa, joilla tiedeohjelmien viihteellisyyttä voidaan merkityksellistää. Hyväksyvä puhetapa asemoi puhujan ohjelman yleisön joukkoon ja nostaa ohjelman tärkeimmäksi funktioksi viihdyttämisen. Tämä puhetapa on yleisin korkeimmin koulutettujen ryhmässä. Neuvotteleva puhetapa etäännyttää tiedeohjelmat puhujan omasta asiantuntemuksesta ja suhtautuu alentuvasti television tieteeseen. Viihteelliset elementit koetaan yhdentekeviksi tai turhiksi mutta suhteellisen vaarattomiksi television tiedeohjelmien ominaisuuksiksi. Kriittisessä puhetavassa viihteellisyys merkityksellistyy ärsyttäväksi ja negatiiviseksi. Viihteellisen esitystapa merkityksellistyy uhaksi tieteelliselle faktalle ja loukkaukseksi katsojan itsekunnioitukselle. Puheen subjekti etäännytetään ohjelman oletetusta kohdeyleisöstä, johon suhtaudutaan halveksuvasti. Tarkastelussa havaitaan, että kriittinen puhetapa on yleisin vähemmän koulutettujen keskustelijoiden joukossa. Tämä tulkitaan osoitukseksi hyvästä kulttuuritahdosta, joka johtuu tieteen kentän legitiimin maun tunnistamisen ja hallinnan välisestä epäsuhdasta