Suomen jäännöslopukkeen fonologisesta kuvauksesta

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomen jäännöslopukkeen fonologista kuvausta sekä sääntöpohjaisen että rajoitepohjaisen teorian valossa. Kyseessä on kieliopeissa mm. rajapidennykseksi, alkukahdennukseksi, rajageminaatioksi, loppukahdennukseksi, aspiraatioksi ja loppuhenkoseksi kutsuttu sandhi-ilmiö, jota on aiemmissa kuvauksissa pidetty jonkinlaisena erikoistapauksena. Työn tavoitteena on suhteuttaa jäännöslopukkeen kuvaus perusfonologian piiriin esittämällä ilmiön taustalla vaikuttavat yleiset fonologiset seikat. Tutkielma on luonteeltaan vanhaa tietoa uudelleen jäsentävä. Sitä varten ei ole kerätty mitään uutta aineistoa, vaan aihetta lähestytään aiemman tutkimuksen valossa ja kieliopeissa annettujen kuvausten kautta. Työ etenee kielitieteellisen päättelyn kautta kohti yksityiskohtaisempaa tulkintaa. Tutkielman alussa käydään läpi aiemman tutkimuksen historiaa. Erityisesti kiinnitetään huomiota fennistiikan tieteenparadigman erityispiirteisiin, joita havainnollistetaan terminologiakiistan esittelyllä. Varsinainen tutkimushistoria pitää sisällään sääntöpohjaiset lineaariset kuvaukset sekä CV-fonologian epälineaariset kuvaukset. Tutkimushistorian ytimen muodostavat 1970-luvulla tehdyt fonetiikan kyselytestit, joissa syntynyt aineisto mittaustuloksineen loi vankan perustan jäännöslopukkeen teoreettiselle mallintamiselle. Kuvauksen puolella pisimmälle päästiin CV-fonologian mukaisessa monitasoisessa mallissa 1980-luvulla. Tutkimushistorian käsittelyn jälkeen tutkielmassa edetään taustateorioiden esittelyyn. Suurempina teoreettisina viitekehyksinä esitellään autosegmentaalinen kuvaustapa sekä optimaalisuusteoria. Lisäksi käydään läpi morateorian perusoletukset, weight by position -periaate sekä kompensoivan pidennyksen toimintamekanismi. Analyysiluvussa tarkastellaan jäännöslopukkeen historiallista luonnetta. Jäännöslopuke on syntynyt äännekadon myötä jättäen jotain jälkeensä. Analyyseissa pohditaan, mitä tämä jokin on. Analyyseissa arvioidaan kahta mahdollista tulkintatapaa. Ensin tarkastellaan jäännöslopukkeen tulkitsemista kelluvaksi konsonanttisegmentiksi, minkä jälkeen pohditaan tulkintaa kelluvaksi moraksi. Molempien tulkintatapojen pohjalta annetaan kuvaukset sekä sääntöpohjaisen autosegmentaalisen teorian että rajoitepohjaisen optimaalisuusteorian avulla. Kuvausten edetessä löydetään yleisempiä fonologisia ilmiöitä jäännöslopukkeen taustalla. Näitä ovat kompensoiva pidennys, jäännöslopukkeen autosegmentaalinen luonne, moratason välttämättömyys kuvauksessa ja ääntämispaikkojen keskinäinen tunnusmerkkisyys. Analyysiluvun jälkeen tutkielmassa siirrytään pohtimaan morien ominaisuuksia. Olennaisinta analyysin toimivuuden kannalta on pitkien äänteiden tulkinta monosegmentaalisesti siten, että yhteen äänteeseen voi yhdistyä useampi mora tai CV-segmentti. Monosegmentaalista tulkintaa on perinteisesti karsastettu kotimaisissa suomen kielen kuvauksissa, mutta jäännöslopukkeen käsittely osoittaa aiemman tutkimuksen valossa monsegmentaalisen tulkinnan välttämättömyyden. Morien ominaisuuksia tarkastellaan myös taivutusparadigman mallintamisen kautta. Tässä tarkastelussa päädytään siihen lopputulokseen, että jäännöslopuke on kelluva konsonanttisegmentti, joka saa moran tavunloppuisen asemansa perusteella. Konsonanttiaines motivoi taivutusparadigman päätevalintoja sekä yksinkertaistaa kuvausta. Morat puolestaan mahdollistavat vaivutusvartalossa tapahtuvat muutokset. Lopputuloksena on synteettinen kuvaus aiemmassa luvussa esitetyistä kahdesta tulkintatavasta. Johtopäätöksissä todetaan tarve suomen kielen kuvauksen kokonaisvaltaiselle tarkastelulle monosegmentaalisen tulkinnan näkökulmasta. Sekä sääntö- että rajoitepohjaiset kuvaustavat selvisivät jäännöslopukkeen mallintamisesta eli teorioiden kuvausvoima tuli testattua näiltä osin. Taivutusparadigman käsittely kaikessa laajuudessaan olisi perusteltu jatkotutkimuksen aihe