Auktoriteetit ja yhteiskunnan murros : Sosiaalinen kontrolli Sörnäisten seurakuntien alueella 1906−1917

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten auktoriteetit, tässä tutkielmassa seurakunnat, muut kristilliset organisaatiot ja kaupungin eri toimielimet toimivat kasvavalla työläisalueella 1900-luvun alussa. Erityisenä tutkimuskohteena on instituutioiden harjoittama sosiaalinen kontrolli ja väestön suhtautuminen siihen. Helsingissä toteutettiin 1906 kauan odotettu seurakuntajako, jonka seurauksena myös Kallion ja Sörnäisten alue sai omat seurakuntansa. Sörnäisten suomalainen seurakunta ja Sörnäs svenska församling aloittivat toimintansa haasteellisissa oloissa, sillä niillä ei ollut edes omia tiloja seurakunnan alueella. Alusta lähtien seurakunnat tekivätkin hyvin tiivistä yhteistyötä alueella toimivien kristillisten järjestöjen kanssa: muun muassa jumalanpalvelukset pidettiin Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen tiloissa Alppikadulla ja Kaupunkilähetyksen Harjun rukoushuoneessa ennen Kallion kirkon valmistumista syksyllä 1912. Uudet seurakunnat tarttuivat heti jäsentensä moraalin vahvistamiseen. Kummatkin seurakunnat perustivat kirkkolain mukaiset vanhinten neuvostot, joiden tehtävänä oli valvoa seurakuntalaisten siveellisyyttä. Sörnäisten seurakunnat aloittivat poikkeuksellisen kovasanaisen ja laajan moraalikampanjan muun muassa julkaisemalla lentolehtisiä ja tekemällä kotikäyntejä aviottomien pariskuntien luona taivutellen heitä solmimaan avioliiton. Vanhinten siveystyö herätti työläislehdistössä ankaraa arvostelua, eivätkä kehotukset tuntuneet tehoavan väestöön. Seurakuntien toiminnan herättämä kritiikki ei kuitenkaan koskenut kaikkea kristillistä toimintaa alueella. Kristilliset yhdistykset toimivat Sörnäisten hyväntekijöinä, jotka jakoivat köyhäinapua, perustivat erilaisia työlaitoksia ja lastenkoteja sekä hoitivat sairaita. Vaikka myös yhdistykset harjoittivat siveystyötä, niiden toimintaa ei arvosteltu juurikaan. Kun seurakuntien resurssit olivat rajalliset, oli työnjako yhdistysten kanssa selvä: ne hoitivat seurakuntalaisten tavoittamisen diakonia-, lapsi- ja nuorisotyöllä, kun taas seurakunta keskittyi kirkollisiin toimituksiin ja hallintoon. Huomionarvoista kuitenkin on, että kaikki Sörnäisten seurakuntien papit olivat aktiivisia niin yhdistysten hallinnossa kuin toiminnassakin. Kaupungin köyhäinhoito perustui samalle uskonnollismoralistiselle pohjalle kuin kirkonkin toiminta. Sekä kirkon että kaupungin työtä leimasi hoivaava valta, joka oikeutti käyttäjänsä ankariinkin toimenpiteisiin ja pakotti avuntarvitsijat tiukan kontrollin alle. Helsingin poliisiin perustettiin siveysosasto 1900-luvun vaihteessa huolehtimaan erityisesti irtolaisista. Vaivaishoitohallitus taas huolehti kaupungin köyhäihoidosta ja sen työhön liittyi runsaasti kontrollipolitiikkaa. Lasten turvallisuudesta huolehti 1899 perustettu kasvatuslautakunta, jonka lisäksi kaupungissa työväenkysymyksiin perehtyi myös erillinen työväenasiainlautakunta. Nämä tekivät yhteistyötä kaupungin papiston kanssa, mutta erityisen keskeistä oli järjestöjen työn tukeminen. Kaupunki ulkoisti osan palveluistaan yhdistysten tehtäväksi maksamalla niille avustuksia ja luovuttamalla edullisesti tonttimaata. Kristillisillä järjestöillä oli vankka asema kaupungin avustustyössä yhtenevän tunnustuksen ja aatemaailman vuoksi. Kristillisen siveystyön ja köyhäinhoidon konkreettisina yhdistäjinä toimivat erityisesti diakonissat. Sosiaalityön ja sairaanhoidon vasta hakiessa muotoaan olivat diakonissat sekä avustustyön ammattilaisia että moraalikasvatuksen erinomaisia lähettiläitä. He toimivat yhteistyön luojina seurakuntien, kristillisten järjestöjen ja kaupungin välillä. Heidän työtään arvostettiin myös työläisyhteisössä laajalti: diakonissojen voidaankin sanoa toimineen sillanrakentajana auktoriteettien ja työläisyhteiskunnan välissä. Vaikka 1900-luvun alku oli Helsingille kasvunaikaa, oli edelleen kyse pienestä kaupungista, jossa kohtuullisen rajattu piiri vastasi päätöksenteosta. Vain pienellä osalla kaupunkilaisista oli aikaa ja mahdollisuuksia osallistua hyväntekeväisyystyön pyörittämiseen tai ylipäänsä vapaaehtoistoimintaan. Tämä pieni piiri tosin teki työtään hyvin aktiivisesti. Tämä näkyykin tutkimuksessa siinä, että samat henkilöt toimivat ristiin useissa eri luottamuselimissä niin kaupungin, kirkon kuin yhdistystenkin hallinnossa. Tutkimuksen pääteemoja ovat seurakuntien ja kunnallisten toimielinten toiminta muuttuvassa yhteiskunnassa, kristillinen avustustyö sekä järjestöjen ja seurakuntien suhde, kirkon ja työväen kohtaaminen sekä sosiaalinen kontrolli sääty-yhteiskunnan murtuessa. Ajallisesti tutkimus keskittyy vuosiin 1906−1917