Koettu, kirjoitettu lapsuus

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten keisariajalla syntyneet suomenkielisen rahvaan edustajat kirjoittivat lapsuudestaan. Tutkielman aineisto koostuu seitsemän julkaistun omaelämäkerran ja kahdenkymmenen julkaisemattoman omaelämäkerrallisen tekstin lapsuudenkuvauksista. Aineiston julkaistut kirjoittajat ovat niin kutsuttuja kansankirjailijoita, eli tavallisen rahvaan edustajia, jotka tuotannossaan kuvasivat suomalaista kansanelämää. Kansankirjailija-ilmiö eli kulta-aikaansa 1800-luvun lopulla vaipuakseen unohdukseen realistisen tyylisuunnan tultua muotiin kirjallisuudessa. Julkaisemattomien tekstien kirjoittajat ovat kansanihmisiä, joiden kirjoitusmotivaatiot vaihtelivat. Osa heistä lähetti tekstinsä julkaisemisen toivossa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle (SKS), jossa ne arkistoitiin ja unohdettiin. Toisten kohdalla kirjoitukset päätyivät arkistoihin jälkipolvien toimesta. SKS:n kirjallisuusarkistossa 2000-luvulla käynnistetty kartoitus toi nämä tekstit päivänvaloon ja tutkijoiden mielenkiinnon kohteiksi. Tutkielmassa kysytään, millaisia teemoja ja miten nämä kirjoittajat käsittelivät kertoessaan lapsuudestaan. Taustalla oletuksena on, että omaelämäkerrallisen kirjoittamisen voidaan katsoa heijastelevan kulloisenkin ajan sallittua ja soveliasta elämää. Lisäksi pohdinnan kohteena on se, miten julkaisemattomat ja julkaistut kirjoitukset eroavat toisistaan kuvatessaan keisariajan lapsuutta ja arkea. Tutkimuskysymystä lähestytään tutkielmassa aineistolähtöisesti. Menneisyyden ihmisten kokemuksiin ja arvotuksiin on suhtauduttava herkkyydellä anakronististen tulkintojen välttämiseksi. Tutkielmassa käytetyssä tutkimusmenetelmässä keskiössä ovat aineiston mikroluenta ja huolellinen kontekstualisointi. Aineistolähtöistä Grounded Theory -menetelmää on käytetty löyhänä metodisena viitekehyksenä. Aineistosta nousseet teemat on jaettu kolmeen analyysilukuun. Ensimmäisessä käsitellään ihmissuhteita, joista tärkeimmiksi nousevat suhteet vanhempiin. Seuraavassa pääluvussa käsitellään lapsuuden olosuhteita, eli kotikasvatusta ja kuria, köyhyyttä, sairauksia ja kuolleisuutta sekä lapsuuden ilonaiheita. Kolmannessa pääluvussa tarkastellaan yhteisöllisiä rakenteita, joihin kuuluvat työ osana lapsen arkea ja kasvua, sekä koulunkäyntiä. Teemoittelu on samalla osa tutkimuksen tuloksia. Julkaistujen ja julkaisemattomien tekstien välinen vertailu osoittaa niiden olevan teemoiltaan hyvin samanlaisia. Eroja löytyy lähinnä oikeakielisyydessä ja tekstin sujuvuudessa. Aineiston suppeuden vuoksi pitkälle menevien johtopäätösten tekeminen ei ole mahdollista, mutta analyysin havaintojen pohjalta voi esittää muutamia spekulaatioita. Se, että julkaisemattomat kirjoitukset muistuttavat julkaistuja, voisi viitata siihen, että niiden kirjoittajat ovat tutustuneet kansankirjoittajien tuotantoon ja saaneet siitä vaikutteita. Heidän käsityksensä omaelämäkertagenrestä on myös saattanut olla selkeämpi, kuin tutkielman alussa on oletettu. Toisaalta voidaan myös ajatella, että vertailun tulos legitimoi kansankirjailijoiden omaelämäkerrallisten tekstien käytön historiantutkimuksen aineistona. Julkaistujen ja julkaisemattomien omaelämäkerrallisten tekstien rinnakkainen käyttö puolustaa paikkaansa, sillä julkaistujen kirjoitusten tuodessa tarkasteluun syvyyttä, antavat julkaisemattomat kuvaukset sille avaruutta