Hyvinvointivaltion optimaalisen köyhyyspolitiikan määrittelyä

The purpose of this research is to identify the optimal poverty policy for a welfare state. Poverty is defined by income. Policies for reducing poverty are considered primary, and those for reducing inequality secondary. Poverty is seen as a function of the income transfer system within a welfare state. This research presents a method for optimising this function for the purposes of reducing poverty. It is also implemented in the representative population sample within the Income Distribution Data. SOMA simulation model is used. The iterative simulation process is continued until a level of poverty is reached at which improvements can no longer be made. Expenditures and taxes are kept in balance during the process. The result consists of two programmes. The first programme (social assistance programme) was formulated using five social assistance parameters, all of which dealt with the norms of social assistance for adults (€/month). In the second programme (basic benefits programme), in which social assistance was frozen at the legislative level of 2003, the parameter with the strongest poverty reduction effect turned out to be one of the basic unemployment allowances. This was followed by the norm of the national pension for a single person, two parameters related to housing allowance, and the norm for financial aid for students of higher education institutions. The most effective financing parameter measured by gini-coefficient in all programmes was the percent of capital taxation. Furthermore, these programmes can also be examined in relation to their costs. The social assistance programme is significantly cheaper than the basic benefits programme, and therefore with regard to poverty, the social assistance programme is more cost effective than the basic benefits programme. Therefore, public demand for raising the level of basic benefits does not seem to correspond to the most cost effective poverty policy. Raising basic benefits has most effect on reducing poverty within the group of people whose basic benefits are raised. Raising social assistance, on the other hand, seems to have a strong influence on the poverty of all population groups. The most significant outcome of this research is the development of a method through which a welfare state’s income transfer-based safety net, which has severely deteriorated in recent decades, might be mended. The only way of doing so involves either social assistance or some forms of basic benefits and supplementing these by modifying social assistance.Tämän tutkimuksen tarkoituksena on hyvinvointivaltion optimaalisen köyhyyspolitiikan etsiminen. Köyhyys on määritelty tulojen avulla. Näistä köyhyyden vähentämisen politiikat ovat ensisijaisia ja eriarvoisuutta vähentävät politiikat toissijaisia. Tässä tutkimuksessa on kehitetty menetelmä, jota käyttäen on määritelty hyvinvointivaltion optimaalinen köyhyyspolitiikka. Menetelmää sovelletaan väestöä edustavassa otoksessa, Tulonjakoaineistossa. Mikrosimulointimallina on SOMA-mallia. Simulointiprosessi on iteratiivinen, jota jatketaan kunnes on saavutettu köyhyyden taso, johon ei saada parannusta aikaan. Järjestelmän muutoksesta johtuvat menot ja verotulot pidetään tasapainossa prosessin jokaisessa vaiheessa. Tuloksena on lopulta kaksi ohjelmaa. Ensimmäinen ohjelma (toimeentulotukiohjelma) muodostui viidestä toimeentulotuen parametrista, jotka koskivat kaikki aikuisten toimeentulotuen normeja (€/kk). Toisessa ohjelmassa (perusturvaohjelma), jossa toimeentulotuki jäädytettiin vuoden 2003 lainsäädännön tasolle, voimakkaimmin köyhyyttä vähentäväksi parametriksi nousi työttömyysturvan peruspäiväraha, jota seurasi yksinäisen kansaneläkkeen normi, asumistuesta kaksi parametria ja korkeakouluopiskelijan opintorahan normi. Kaikkein tehokkain rahoitusparametri kaikissa ohjelmissa gini-kertoimella mitattuna oli pääomaveron prosentti. Näitä ohjelmia voidaan tarkastella myös kustannusten suhteen. Toimeentulotukiohjelma on huomattavasti perusturvaohjelmaa halvempi eli toimeentulotukiohjelma on köyhyyden suhteen kustannustehokkaampi kuin perusturvaohjelma. Yleinen vaatimus perusturvan tason nostosta ei siis näyttäisi olevan kaikkein kustannustehokkainta köyhyyspolitiikkaa. Perusturvan noston köyhyysvaikutus on tehokkainta juuri siinä väestöryhmässä, jonka perusturvasta on kyse. Toimeentulotuen nosto näyttää sen sijaan tehoavan voimakkaasti kaikkien väestöryhmien köyhyyteen. Kaikkein tärkein tulos on siinä, että tässä on kehitetty menetelmä, jonka avulla hyvinvointivaltion tulonsiirtoihin perustuva turvaverkko, joka on viime vuosikymmeninä päässyt pahasti repeilemään, saadaan paikattua. Se voidaan paikata pelkästään tarveharkintaisen turvan avulla (toimeentulotuki) tai sitten osaksi syyperustaisen perusturvan avulla - tätä toimeentulotuen muutoksilla täydentäen