Determinants of institutional care at older ages in Finland

Väitöskirjassa selvitettiin ikäihmisten laitoshoitoon siirtymisen todennäköisyyttä ja sen taustoja kansainvälisesti ainutlaatuisen rekisteriaineiston avulla. Selvitettäviä asioita olivat eri sairauksien, sosioekonomisten tekijöiden, puolison olemassaolon ja leskeksi jäämisen yhteys laitoshoitoon siirtymiseen yli 65-vuotiailla suomalaisilla. Tutkimuksessa havaittiin, että dementia, Parkinsonin tauti, aivohalvaus, masennusoireet ja muut mielenterveysongelmat, lonkkamurtuma sekä diabetes lisäsivät ikäihmisten todennäköisyyttä siirtyä laitoshoitoon yli 50 prosentilla, kun muut sairaudet ja sosiodemografiset tekijät oli otettu huomioon. Korkeat tulot vähensivät laitoshoidon todennäköisyyttä, kun taas puutteellinen asuminen (ilman peseytymistiloja tai keskus- tai sähkölämmitystä) sekä erittäin puutteellinen asuminen (ilman lämmintä vettä, vesijohtoa, viemäriä tai vesivessaa) lisäsivät todennäkösyyttä, kun muut sosiodemografiset tekijät, sairaudet ja asuinalue oli huomioitu. Kerrostalon hissittömyys ei ollut yhteydessä laitoshoidon todennäköisyyteen. Todennäköisyys siirtyä laitoshoitoon oli jostain syystä korkeampaa niillä ikäihmisillä, jotka asuivat vuokralla ja matalampaa omakotitalossa asuvilla ja niillä, joilla oli auto. Puolison olemassaolo vähensi ja leskeksi jääminen lisäsi laitoshoidon todennäköisyyttä huomattavasti. Todennäköisyys oli erityisen suuri, yli kolminkertainen, kun puolison kuolemasta oli kulunut enintään kuukausi verrattuna niihin, joiden puoliso oli elossa. Todennäköisyys laski, kun puolison kuolemasta kului aikaa. Miesten ja naisten tulokset olivat samansuuntaisia. Korkeat tulot tai koulutus eivät suojanneet riskiltä joutua laitoshoitoon puolison kuoltua. Puolison kuolema näyttää lisäävän hoidon tarvetta, kun kotona ei ole enää puolisoa tukemassa ja huolehtimassa kodin askareista. Laitoshoidon tarve vähenee, jos ja kun lesket ajan kuluessa oppivat elämään yksin. Toisaalta tutkimustulokset saattavat viitata myös siihen, että kaikkein huonokuntoisimmat lesket, jotka eivät pärjää yksin asuessaan, siirtyvät laitoshoitoon hyvin nopeasti puolison kuoltua. Tutkimuksessa oli mukana yhteensä yli 280 000 yli 65-vuotiasta henkilöä, joiden pitkäaikaiseen laitoshoitoon siirtymistä seurattiin tammikuusta 1998 syyskuuhun 2003. Laitoshoidoksi määriteltiin terveyskeskuksissa, sairaaloissa ja vanhainkodeissa tai vastaavissa yksiköissä tapahtuva pitkäaikainen hoito, joka kesti yli 90 vuorokautta tai oli vahvistettu pitkäaikaishoidon päätöksellä. Tutkimuksessa käytetty aineisto koottiin väestörekistereistä, sosiaali- ja terveydenhuollon rekistereistä ja lääkerekistereistä.With growing pressure from an ageing population on social and health-care expenditure, it is of policy importance to analyze the reasons for admission to long-term institutional care at older ages. Although there is increasing evidence that cognitive and functional disabilities are not the only major risk factors, and that the social situation and the lack of family members play an important role in explaining admissions, further research is needed. There is a lack of evidence on the effects of a spouse’s death, and previous findings on how income is associated with institutional care are inconsistent, and results on poor housing are seldom available. Furthermore, there is little systematic evidence showing how chronic medical conditions other than dementia affect the risk of admission in the general older population. This study used population-based register data on Finnish older adults aged 65 and over (n=280,722) to analyse individual-level determinants of admission to long-term institutional care from January 1998 to September 2003. The main focus was on how chronic medical conditions, household income and other socio-economic factors, living with a spouse, and the death of a spouse were associated with admissions. The results of the study indicated that dementia, Parkinson’s disease, stroke, depressive symptoms, other mental-health problems, hip fracture, and diabetes were strongly associated with an increased risk of admission when socio-demographic confounders and co-morbid conditions were controlled for. It was also shown that older men and women in the lowest household-income quintile group were more likely to be admitted to institutional care than those in the highest group, when age, first language, and area characteristics were accounted for. Controlling further for living arrangements and other socio-economic and chronic medical conditions markedly reduced these income differences in admission, but they still remained significant. Poorly equipped housing and being a renter were associated with an increased risk of admission, and the possession of a car and living in a detached house with a decreased risk in these same multivariate models. Having a lift in an apartment house was not associated with admission. The results further showed that the lower risk of admission among those living with a spouse compared to those living alone or with others was only partly attributable to and mediated through favorable socio-economic, housing and medical conditions. Moreover, this study was the first to establish that the death of a spouse strongly increases the risk of admission, the excess risk being highest during the first month following the death and decreasing over time in both genders. The findings in this study imply that the future need for institutional care will depend not only on the increasing numbers of older people but also on the development of the prevalence and severity of chronic medical conditions associated with admission, and on older people’s income, housing conditions and access to informal care from their spouse