Kuiva-ainepitoisuuden ja säilöntäainekäsittelyn vaikutus rehun fruktaanipitoisuuteen

Hevosille tehdyt nurmisäilörehut ovat usein hyvin pitkälle esikuivattuja sisältäen kuiva-ainetta jopa 700–800 g/kg. Pitkälle esikuivatuissa rehuissa sokereita kuluttavaa käymistä tapahtuu vain vähän. Sokereista etenkin fruktaanit ovat ongelmallisia sillä hevosen omat entsyymit eivät pysty hajottamaan niitä ohutsuolessa, joten ne virtaavat paksusuoleen muuttumattomina ja aiheuttavat ruuansulatushäiriöitä, kuten ripulia. Häiriöt johtavat mm. toksiinien syntymiseen paksusuolessa ja niiden joutumiseen verenkiertoon, mikä voi johtaa kaviokuumeeseen. Tämän maisterin tutkielman tavoitteena oli selvittää minkälainen rehuntekotapa hajottaa valtaosan ruohon fruktaaneista säilönnän aikana. Koerehut tehtiin ajanjaksolla 13.6.–21.9.2007 Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksessa. Kokeessa tutkittiin minisiilomittakaavassa (120 ml) korjuuajan, kuiva-ainepitoisuuden, säilöntäainekäsittelyn ja säilöntäajan vaikutusta rehun vesiliukoisten hiilihydraattien ja erityisesti fruktaanien hajoamiseen säilönnän aikana. Lisäksi määritettiin rehun muu koostumus ja säilönnällinen laatu. Säilöntäkokeet tehtiin kolmannen vuoden timotei-nurminatakasvustosta ensimmäisestä sadosta kahdessa eri kehitysvaiheessa (D-arvo 660–680 ja 600–620 g/kg ka) ja toisesta ja kolmannesta sadosta. Jokaisella korjuukerralla rehut säilöttiin kahdessa eri kuiva-ainepitoisuudessa (300 ja yli 600 g/kg). Lisäksi ensimmäisen sadon aikaisemmasta korjuusta osa kuivattiin kuivaheinäksi. Säilöntäainekäsittelyinä olivat painorehu, muurahaishappo (5 l/t) ja Lactobacillus plantarum maitohappobakteeri (ymppi). Kokonaissokerit ja fruktaanit määritettiin heti niiton jälkeen, ennen säilöntää ja 21 ja 90 vrk säilönnästä. Kasvuston näytteiden kokonaissokeripitoisuudet olivat samalla tasolla kuin useissa muissa Suomessa timotei-nurminatakasvustoista tehdyissä tutkimuksissa lukuun ottamatta toisen sadon sokeripitoisuutta, joka oli pienempi. Kolmannen sadon sokeripitoisuus oli selvästi suurempi verrattuna muiden korjuukertojen sokeripitoisuuksiin. Koska kolmas sato korjattiin vasta syyskuussa, oli kasvustoon mahdollisesti kertynyt sokereita sen sopeutuessa kylmään. Kasvuston ja säilörehujen raaka-ainenäytteiden fruktaanipitoisuudet olivat erittäin pieniä. Koska säilörehujen fruktaanipitoisuudet olivat suurempia kuin raaka-ainenäytteiden, on todennäköistä, että kaikkia raaka-ainenäytteiden fruktaaneja ei ole saatu analysoitua. Tästä johtuen, ei voida varmasti sanoa, hajosiko fruktaaneja esikuivauksen aikana. Kaikki rehut olivat säilönnälliseltä laadulta hyviä. Säilönnän aikana sokereiden fermentaation seurauksena syntyneiden käymishappojen, rehujen pH:n ja kuiva-ainepitoisuuksien väillä oli yhteys. Vähemmän esikuivatuissa ymppi- ja painorehuissa sokereita oli hajonnut fermentaation seurauksena, mikä aiheutti rehujen pH:n laskun. Happorehuissa fermentaatio oli rajoittunutta ja sokereita oli enemmän jäljellä. Niissä pH:n lasku oli seurausta säilöntäaineesta. Kuivemmissa rehuissa sokereita kuluttava fermentaatio oli rajoittunutta ja sokereiden hajoaminen oli vähäistä. Fruktaanien fermentaatio säilönnän aikana vastasi kokonaissokereiden fermentaatiota. Koska raaka-aineiden fruktaanipitoisuuksia ei saatu kunnolla määritettyä, on mahdotonta sanoa, paljonko fruktaaneja hajosi säilönnän aikana. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan kuitenkin todeta, että rehun kokonaissokeripitoisuuden ollessa kohtalainen ei fruktaanipitoisuuskaan ole kirjallisuuden perusteella hevosen terveyttä vaarantava. Nurmen sokeripitoisuuden vaihtelut ovat kuitenkin suuria ja rehun raaka-aineen tai laitumen sokeripitoisuutta on vaikea ennustaa. Säilöntäainekäsittely ei vaikuttanut rehujen sokeripitoisuuteen kuiva-ainepitoisuuden ollessa yli 600 g/kg. Tuoreemmissa rehuissa maitohappobakteereihin perustuva säilöntäaine pienensi pitoisuutta, mutta happolla säilötyissä rehuissa sokereita ei hajonnut kummassakaan kuiva-ainepitoisuudessa