Sairaalasta kotiutettavan potilaan lääkeneuvonta : lääkeneuvontamallin kehittäminen HUS:n lstenosastolle

Stakes ja Lääkehoidon kehittämiskeskus määrittelevät lääkitysturvallisuuden lääkkeiden käyttöön liittyväksi turvallisuudeksi, joka voi vaarantua missä tahansa lääkehoidon vaiheessa. Yksi lääkitysturvallisuuteen vaikuttava lääkehoidon osa-alue on lääkeneuvonta. Koska lääkkeitä käytetään ammattilaisilta saatujen ohjeiden perusteella, on lääkeneuvonnan kehittäminen tärkeää. Lääketietouden lisäämisen ohella lääkeneuvonnalla voidaan vaikuttaa lääkkeiden käyttäjien asenteisiin. Lapsen lääkitykseen kohdistuva lääkeneuvonta on haasteellista, sillä huomio täytyy kiinnittää sekä lapseen että vanhempiin. Tutkimuksessa selvitettiin sairaalasta kotiutettavan lapsipotilaan lääkeneuvonnan sisältöä ja kehitystarpeita sekä lääkeneuvonnan toteuttamiseen vaikuttavia asioita. Lisäksi tutkimuksen avulla selvitettiin vanhemmille kotiutuksen jälkeen ongelmallisia lääkehoitoon liittyviä asioita. Tutkimusaineistona käytettiin HUS:n Lastenklinikalla työskentelevien sairaanhoitajien teemahaastatteluja. Toisena aineistona käytettiin vanhempien osastolle soittamia, lasten kotiutuksen jälkeistä lääkehoitoa koskevia puheluita. Aineiston keräys tapahtui hoitajien avulla heidän kirjatessaan tarkoitusta varten muodostettuun lomakkeeseen ylös ne lääkehoitoa koskevat kysymykset, joita vanhemmat soittavat osastoille kotiutuksen jälkeen. Keräykseen osallistuivat HUS:n infektio-osaston, lastentautien osaston ja munuais- ja elinsiirto-osaston hoitajat. Syyskuun 2009 aikana suoritettuihin teemahaastatteluihin osallistui 10 infektio-osaston sairaanhoitajaa. Kuten aiemmissakin tutkimuksissa on todettu, sairaanhoitajilla on suuri vastuu sairaalassa annettavasta lääkeneuvonnasta. Tutkimustulosten mukaan sairaanhoitajat pyrkivät kattavaan lääkeneuvontaan. He painottavat erityisesti perheen pärjäämistä kotona havainnollistamalla antamaansa neuvontaa kirjallisen materiaalin ja antotekniikkaan liittyvän opetuksen avulla, sekä kiinnittämällä huomiota perheen asenteisiin lääkehoitoa kohtaan. Esteinä lääkeneuvonnan toteuttamiselle koettiin sekä vanhempien että hoitajien kiire, joidenkin vanhempien vääränlainen asenne, hoitajien ja vanhempien kielimuurista johtuvat kommunikaatio-ongelmat, neuvontatilan rauhattomuus sekä hoitajille suunnattujen yhteisten ohjeistuksien puute. Lääkeneuvontaan liittyviksi kehityskohteiksi nousivat sekä vanhemmille että hoitajille suunnatut kirjalliset ohjeet, lääkkeisiin liittyvä lisäkoulutus, neuvonnan ajoitus, neuvontatila ja osastofarmaseutin osallistuminen neuvontaan. Kahden kuukauden tutkimusjakson aikana loka-marraskuussa 2009 kirjattiin osastoilla yhteensä 26 kotiutetun potilaan lääkehoitoa koskenutta puhelua. Infektio-osastolle tulleet yhteydenotot (n=7) koskivat pääasiassa lääkkeen annosteluaikoja ja kuurin tarkkaa kestoa. Yksi puhelu koski haittavaikutuksen ilmaantumista ja yksi antotekniikkaa. Lastentautien osastolle tulleista puheluista (n=11) kymmenen koski insuliinien annostusten muuttamista verensokeriarvojen korjaamiseksi. Munuais- ja elinsiirto-osastolle vanhemmat soittivat yleensä kysyäkseen annosteluun liittyviä erityisasioita, kuten annostelua oksennuksen, väärän lääkkeenantoajan ja yliannoksen jälkeen.Munuais- ja elinsiirto-osastolla puheluita kirjattiin yhteensä kahdeksan. Tutkimuksen mukaan hoitajien antama lääkeneuvonta on perusteellista. Lääkehoitoon liittyviä asioita jää kuitenkin vanhemmille epäselväksi, vaikka huomiota kiinnitetään niihin asioihin, joissa vanhemmat tarvitsevat eniten tukea. Osastoille kehitetyn lääkeneuvontamallin tarkoitus on auttaa hoitajia lääkeneuvonnan toteutuksessa, mutta huomionarvoista olisi myös osastofarmaseutin mahdollisuus osallistua neuvontatilanteeseen. Jatkotutkimuksissa olisi hyvä selvittää, millä tavalla neuvontamallia hyödynnetään neuvonnan toteuttamisessa. Erityisesti lapsille suunnattua lääkeneuvontaa on kehitettävä