Tavarat tiellä : sosiologinen tutkimus esinesuhteista muutossa

Tutkimuksessani on kyse arkisista esinesuhteista. Tarkastelen esinesuhteita etnografisesti seuraamalla muuttoprosessia eettisenä katkoksena, jossa esineet tulevat kohdatuiksi ja niiden kanssa elämisen totunnaisuus murtuu. Tutkimus kiinnittyy aikalaiskokemukseen arkisten tavaroiden hallitsemattomasta lisääntymisestä. Keskiverto suomalaisperhe omistaa 10 000–50 000 tavaraa, jotka muodostavat arkielämän huomaamattoman taustan. Yhtäältä suuri osa kotien esineistä on jo suunnittelupöydällä tehty poisheitettäviksi ja korvattaviksi mutta toisaalta myös kestäviksi tarkoitettuja ja merkityksellisiä esineitä on liikaa. Yhä lisääntyvä joukko ei-haluttuja tavaroita on sekä yksittäisten kotien että yhteiskunnan tason ongelma. Tavarat täyttävät niin asunnot ja varastot kuin kierrätyskeskukset ja kaatopaikat. Yhteiskunnan tasolla ylenpalttisuuden synnyttämää jäteongelmaa ratkotaan esimerkiksi pyrkimällä kiertotalouteen, jossa tavarat ja raaka-aineet kiertävät suljetussa kehässä eikä jätettä synny lainkaan. Kiertotalouden näkökulmasta kotien tavarat ovat potentiaalinen materiaaliresurssi, joka pitää saada takaisin kiertoon. Tällainen muutos haastaa totunnaiset tavat asua esineiden kanssa. Hahmotan asuttua kotia Tim Ingoldia ja Sarah Pinkiä seuraten ajassa ja paikassa tihentyvänä reittien solmukohtana, joka muodostuu käytännöllisessä toiminnassa erilaisten ainesten erirytmisistä liikkeistä. Esineet ovat yhtäältä muodostamassa kodin vyyhdistöä omine ominaisuuksineen, ja toisaalta ihmiset muokkaavat kotivyyhtiään erilaisten esineiden avustuksella. Rutiininomainen elämä esineiden kanssa tulee tutkittavaksi kyseenalaistuessaan. Otan esinesuhteet tarkasteltavaksi muuton muodostamassa asumisen katkoksessa. Rosalyn Diprosea soveltaen esitän, että muutto on eettisesti häiritsevä ruumiillinen kohtaaminen esineiden kanssa. Sovellan esinesuhteisiin Diprosen ruumiillista etiikkaa, joka ei perustu rationaaliseen laskelmointiin ja normatiiviseen ajatteluun vaan esireflektiiviseen affektiivisten, tuntevien ruumiiden kohtaamisiin. Tutkimuksen teoreettis-metodologisena tehtävänä on hahmotella eiihmiskeskeistä näkökulmaa esinesuhteen etiikalle. Asetun keskusteluun posthumanistisen ja relationaalisten teorioiden sekä feministisen etiikan keskusteluiden kanssa ja kehin niiden pohjalta enemmän kuin inhimillistä ymmärrystä esineiden ja ihmisten välisestä arkisesta suhteesta ja siitä, millä tavalla sitä on mahdollista tutkia. Tutkimusongelmani jakautuu kolmeksi toisiaan täydentäväksi empiiriseksi alakysymykseksi. Ensinnäkin tavoittelen aikalaiseettistä kokemusta kysymällä, millä tavalla esineiden kanssa eletään juuri nyt. Toiseksi tarkennan luopumisen ja jätteisyyden ongelmaan kysymällä, millä tavoin esineitä suljetaan ulos yhteisöjen piiristä. Kolmanneksi kysyn, kuinka esineiden kanssa asetutaan maailmaan. Monipuolinen etnografinen aineisto koostuu seuraavista toisiaan täydentävistä kokonaisuuksista: 1) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjoituskeruu Elämää muuttolaatikoissa (KRA), 2) muuttopäiväkirjat sekä 3) kenttäpäiväkirjat muutoista, joihin olen osallistunut tutkimusprosessin aikana. Analyysivaiheessa täydennän kenttätyössä hyödyntämääni aistietnografista menetelmää affektiivisella luennalla. Analyysi kohdentuu kolmeen avainkohtaan muuttoprosessissa: karsimiseen, kynnyksen ylittämiseen ja asettumiseen. Tarkastelen asumista esineiden kanssa Ingoldilta lainaamani vyyhdin (meshwork) käsitteen avulla. Analyysin tuloksena osoitan havainnollisesti esineiden sotkuisen vyyhtimäisen luonteen ja sen, kuinka ne muodostavat asuttua kotia yhdessä asujien ja ympäristön kanssa. Vyyhtimäisestä luonteesta johtuen ihmiset kiinnittyvät esineisiin, eivätkä esineet helposti purkaudu materiaaliresurssiksi. Tutkimustulosten pohjalta ehdotan vyyhtiontologiasta kumpuavaa enemmän kuin inhimillistä materiaalietiikkaa, joka tunnistaa vastavuoroisen sidoksellisuuden ja kiinnittymisen aineeseen. Esitän, että kiertoyhteiskunnan tavoite haastaa tunnistamaan myös jätteen kaltaiset ulossuljetut ja ei-halutut materiat hoivan aiheiksi (matter of care). Ehdotan, että tällaisella tunnistamisen käännöksellä on merkittäviä eettis-poliittisia seurauksia. Silloin on väliä paitsi sillä, millä tavoin aineen kanssa jaetaan myös elämä, myös sillä, miten aine jatkaa kulkuaan maailmassa.This study aspires to provide a fresh account of the everyday ethics of living with things by scrutinizing the process of moving house. An average Finnish family owns approximately 10 000 to 50 000 individual pieces of personal property. Ever-accumulating “stuff ” forms an integral but often unobtrusive backdrop to the contemporary way of life. In recent decades, the gradual accumulation of things and its side effects, such as the increasing problems of where to put them and how and where to dispose of them, have become both a societal and individual problem. This study analyses our habitual, everyday life with things and argues that the current environmental crisis calls for an ethics that takes into account not only the needs of other people and animals but all kinds of materialities. Finding fertile ground for an ethics of object relations at the corporeal encounters between humans and things, the research sets out to develop a more than human stance on the everyday ethics of living with things. Drawing inspiration from Tim Ingold and Sarah Pink, the study understands home as a meshwork co-constituted by multifarious elements and their constant movements, which together carve their routes in and through the structures of a home. From this point of view, to inhabit a place is to join in the flux of that place with one’s things. In the flow of everyday domestic life, things are routinely being worked with, maintained, repaired, washed, dusted and discarded without these processes being given a second thought. This habitual engagement becomes momentarily traceable when what have become self-evident routines of everyday life are somehow disrupted. In this study, the process of moving house is taken as a rupture, a juncture, or gap, in accommodation offering a vantage point from which to study the everyday ethics of living with things. When moving house, one is forced to encounter things by going through all one’s belongings, sorting them out and carrying them to the new dwelling. To grasp the ethical dimension of living with things the study draws on Rosalyn Diprose’s idea of corporeal ethics. Diprose develops a position on ethics that does not derive from rational calculation and normative thinking but rather from affective, pre-reflective engagement of sensible bodies. For Diprose a physical encounter is always a disturbing ethical moment: to be open and generous towards other bodies is to be open to other ways of thinking and doing. This ethical dimension of living with things becomes evident in the fleshy encounters of people and things. The study pursues its aims through the following questions: 1) How is life shared with things, 2) how are unwanted things closed out of lives and 3) how does one settle into a new setting with things? The ethnographical data of the study consist of three complementary sets: 1) the entries submitted to a writing competition organized in collaboration with the Finnish Literature Society (SKS), 2) diaries written during the process of moving and 3) ethnographic participatory observation in moving processes. The analysis of the rich ethnographic data has been guided by affective and sensory ethnographic methods. It focuses on three key, intertwined phases of moving – sorting out, crossing thresholds and settling in – which highlight the diversity of living with things from different angles. The study dwells on the threshold of practices of disposing of and keeping things. It argues that an object relationship constitutes a situationally occurring meshwork of ties that bind a thing and human being together. Some meshworks are stronger and messier, and some are weaker. People seem to nurture the meshworks of things as long as they are attached to them, but once the ties are broken, rejected items may not be recognized as things worth caring for anymore. This is the point when an item becomes trash. The study calls for attention to materialities that are not recognized as things. It argues that the current aim to achieve a Circular Society challenges us to treat unwanted and excluded things – trash – as potential objects of care. This turn of recognition would have ethico-political consequences